Porvoo - sydämeni koti

Edelleen jaksan joka päivä töistä palattuani katsella bussin ikkunasta tätä vanhan kaupungin maisemaa.

Vaikka suuri maailma houkuttaa aika ajoin syleilyynsä, aina on se yksi paikka, joka on kaikkein tutuin ja rakkain ja tuntuu aina omalta kodilta. Se paikka on Porvoo, kaupunki, josta olen kotoisin, jonne tunnun aina palaavan ja jossa nyt taas asun.

Mistä oikein pidän täällä? Pidän kaupungin pienuudesta, juuri siitä "kaikki tuntee toisensa" -fiiliksestä, samasta joka inhotti joskus nuorena. Eikä täällä edes kaikki tunne toisiaan, tämä on pieni kaupunki, mutta ei nyt sentään niin pieni.

Näillä kujilla on ihanaa kävellä ja fiilistellä.

Ranta-aitat toisesta kuvakulmasta, Maarin rannasta.

Vanhan Porvoon kauneus lumoaa minut kerta toisensa jälkeen edelleen: kapeat kujat, vanhat puutalot, ihanat putiikit ja kahvilat. Nykyisin täällä on myös erinomaisia ruokaravintoloita, jotka soveltuvat ihan tavalliselle kukkarollekin. Monissa paikoissa panostetaan lähiruokaan ja luomuun, on sievää ja laadukasta eikä sen tarvitse silti maksaa maltaita. Luonto on lähellä kaikkialla, on keskustan jokimaisemat, metsää ja merellistä ympäristöä. Ihania lenkkireittejä on paljon eri puolilla kaupunkia.

Porvoolaiset ovat ehkä vähän ylpeitä ja ehkä porvoolaisuuden ytimeen on haastavaa päästä. Mielestäni tämä on kaupunki, josta onkin syytä olla ylpeä. Minä kerron aina suurella ylpeydellä olevani porvoolainen. Välillä täällä on negatiivista ilmapiiriä ja kommentointia, ongelmiakin on, oletan niiden olevan yleisiä pienille paikkakunnille. On aiheellista kritiikkiä ja sitten minun mielestäni ihan turhaa "valitusta". Olen käynyt asumassa muuallakin ja olen sitä mieltä, että tämä on paras paikka asua Suomessa, ainakin minulle.

Minun ja aika monen muun lempipaikka: Porvoon Paahtimo.

Parasta on, kun kaupunki herää eloon keväällä. Veneet palaavat laitureihin, Jokirannan terassit aukeavat, ihmiset ovat liikkeellä ja turistit valtaavat Vanhan Porvoon kadut. Eloisaa aikaa kestää keväästä pitkälle loppukesään/alkusyksyyn. Kun kaupunki taas hiljenee vilkastuakseen hetkeksi joulun alla, on siinä hiljaisuudessakin oma viehätyksensä. Kaunista täällä on silloinkin.

Lokakuinen jokinäkymä.

Parikymppisenä asuin viitisen vuotta Helsingissä, ei tuntunut hyvältä, palasin. Asuin Porvoossa kymmenisen vuotta, kunnes parisuhde vei toisaalle muutamiksi vuosiksi. Porvoossa oli aina yhtä nostalgista käydä ja tuntui siltä, että pala sydämestäni oli aina täällä.

Suhteen päätyttyä löysin itseni yksin Keravalta. Ihmettelin vaan, mitä ihmettä siellä oikein tein. Asuin miltei keskellä kaupunkia, työmatka Helsingin puolelle kesti vain 20 minuuttia junalla, joka vei minut lähes suoraan työpaikalle. Kaikki palvelut olivat lähelläni, mutta jokin puuttui. Eräänä marraskuisena sunnuntaina pysähdyin katsomaan ympärilleni ja kummastelin, miten voin asua näin rumassa ympäristössä. Siitä hetkestä kolmen viikon päästä olin jo asettunut takaisin Porvooseen. Kurjaan betonilähiöön, mutta Porvooseen kuitenkin ja seuraavana kesänä asuinkin sitten jo nykyisessä kodissani.

Näkymiä lenkkireitin varrelta.

Töissä käyn edelleen Helsingissä, kuten todella monet muutkin porvoolaiset. Monet kerrat saan vastata siihen, että ei tuo työmatka mitenkään mahdoton ole, vaikka kuljenkin sen julkisilla. Tämä on minun valintani. Tiesin jo etukäteen, että eivät ne klo viiden aamuherätykset tunnu aina kivalta ja illat jäävät lyhyeksi, siltä tuntuu varsinkin pimeänä vuodenaikana. Tiesin myös, että elämänlaatu paranee. Elän ympäristössä, jossa minulla on hyvä olla. On kavereita, tuttuja ja perhettä ihan lähellä. On minulle niin rakas meri. On tutut kadut ja kujat, kalliot ja metsäpolut. On minun Porvoo.