Ihana elämä

Joskus pysähdyn ihmettelemään, miten hyväksi minun elämäni on tullut. Vaadittiin väärien valintojen vuoksi hukkaan heitettyjä vuosia, eksymisiä ja hajoamisia. Lopulta juuri ne ovat tehneet minusta sen, joka olen nyt. Se mikä on joskus tuottanut suurta kipua, osoittautuukin itselleni parhaaksi. Raskas paino vierähtää sydämeltä ja ympärillä on puhdasta hyvää oloa. Arvostaisinko sitä, mitä minulla on nyt ellen olisi ensin kokenut huonoja asioita?

Olen saanut elämän, jollaisen olen aina halunnut. Elän rauhallista omakotitaloelämää, sopivan kaukana pääkaupunkiseudusta, lähellä merta ja luontoa. Vaikka minulle ei ole siunaantunut omia lapsia, olen saanut perheen miehen mukana tulleena bonuksena. Koti on täynnä elämää ja yhdessäoloa, ilman draamaa tai riitelyä, joita en voi sietää. Mieluummin asun yksin kuin riitaisessa kodissa. Tiedän, että jotkut rakastavat draamaa, minä en.

Olen huolehtijatyyppiä. Organisoin asioita, huolehdin muista ja usein olen ottanut toiset huomioon jopa niin, että olen unohtanut itseni. Minusta olisi tullut hyvä äiti, mutta nyt minulla on mahdollisuus olla hyvä "bonusäiti" tai ainakin toinen luotettava aikuinen kodissa.

Enää en huolehdi yksin. Kotona on toinenkin huolehtija ja huolehtiminen onkin nyt vastavuoroista.
Huolenpito on usein arjen pieniä huomaavaisuuksia ja hoivaa, välillä hemmottelua ja hyvänäpitoa. Välillä on mukavaa vain olla ja antaa toisen pitää huolta minusta.

Keskikesän juhlaa

Minulla ei ole juhannusperinteitä ja monesti juhannus menee ilman kummoisempaa ohjelmaa. Yleensä sääkin on mitä on, joten en ole kaivannut mökkijuhannuksia. Toki jos sellainen olisi tarjolla, niin tuskin kieltäytyisin.

Juhannuksen vietimme kotosalla, mutta meillä oli silti todella kiva pitkä viikonloppu ilman etukäteen suunniteltua ohjelmaa tai aikatauluja. Torstaina teimme ruoka- ja viiniostokset, kaapit ladattiin täyteen hyvää ruokaa, eikä ruokavarastoja juurikaan tarvinnut täydentää viikonlopun aikana. Paikallisessa K-Supermarketissamme törmäsimme nykyisin loviisalaistuneeseen julkkikseen, Johanna Tukiaiseen! Tarvitseeko tässä muuta sanoakaan. Kyllähän siinä väriloistossa tällainen kevyesti meikkaava ja vaatimattomasti pukeutuva naisihminen hieman kalpenee.

Juhannusaattona sää oli tuulinen, mutta silti päivällä melko lämmin. Ihan ensi töikseni kävin kuntosalilla, käsittämättömän pitkän tauon jälkeen. Kehoni ystävällisesti ilmoittaa minulle, jos olen liikkunut liian vähän. Ei riitä, että vyötärö paisuu, koska olen päättänyt hyväksyä itseni juuri tällaisena. Minulle tulee erilaisia ikäviä kipuja selkään ja jalkoihin, ne eivät kerro rasituksesta vaan rasituksen puutteessa Jos olenkin siihen asti laiminlyönyt liikkumista, niin tuossa vaiheessa taas ymmärsin, että keho tarvitsee fyysistä haastetta.

Päivällä pelasimme lasten kanssa pihapelejä, grillailimme ja kokon sijasta nautimme illalla takkatulen loimusta punaviinilasillisen äärellä. Herkuttelimme kirsikoilla, mansikoilla ja herneillä. Illemmalla olisi rannassa ollut juhannustapahtumaa, mutta siinä vaiheessa tuuli oli muuttunut niin viileäksi, että emme tunteneet tarvetta palella ulkona.

Juhannuspäivä olikin sitten lämpimämpi. Taas muistin ajatella kehoani ja kävin heti aamusta juoksulenkillä. Edellisestä lenkistäkin taisi olla pari viikkoa, mutta hyvin jalka silti kulki. Loviisassa järjestettiin vanhan linnoituksen raunioilla Midsummer games -tapahtuma, jossa voimailijat kilpailivat perinteisissä skontlantilaisissa ylämaan lajeissa - kiltit päällä. Säkkipillit soivat, aurinko paistoi ja vanhat raunioseinät suojasivat tuulelta. Ympäristö oli kaunis, en ollut ikinä ollut raunioiden sisäpuolella, vaikka monesti nähnyt ne kadulta päin. Kisailua oli mielenkiintoista katsella, vaikka suurin nautinto olikin ympäristön kauneus ja auringonpaiste. Lajeina oli muun muassa "kiventyöntöä" ja tukin heittoa. Kisailijat olivat lajin huippuja Suomessa, joten hienoja suorituksia nähtiin. Oikeasti.

Miehen kuvaamaa videota Ungernin raunioilla.

Illemmalla kävelimme vielä rantaan tunnelmallisen Ölvinin terassille hetkeksi kuuntelemaan bluesia ja nauttimaan pari lasillista viiniä. Ilta tuntui miellyttävän lämpimältä ja olo ihanan onnelliselta. Juhannus oli onnistunut ilman sen ihmeellisempää juhlintaa. Yhdessäoloa, hyvää ruokaa, punaviiniä ja ihania hetkiä.

Siinä vaiheessa, kun yritin alkaa napsia kuvia juhannuspäivän tapahtumista, jouduin toteamaan, että puhelimen kamera ei toiminut. Koin pientä kriisiä ja tyhjyyttä. Ei yhtään kuvaa upeiden raunioiden keskeltä! Ei mahdollisuutta somettaa, ei kuvia tähän blogiin! Onko kokemus vähemmän hieno, kun sitä ei ole päässyt jakamaan? Olin huolissani, miten käy meidän Italian matkamme. Ilman kameraa reissussa, eihän se niin voi mennä!

Sunnuntai oli laiskaa oleilua kotona. Eräs kaveripariskunta kävi kahvilla ja olihan meillä tarjota minun ja miehen tyttären leipomaa raparperi-mansikkapiirasta. Tyhjentelin puhelimen muistia, siivosin turhia sovelluksia, sammutin ja käynnistin sen uudestaan. Kuin ihmeen kaupalla puhelimen kamera alkoi taas toimia!

Nyt alkoi viimeinen työviikko ennen lomaa. Viimeiset aamuherätykset, viimeiset rutistukset töissä ja sitten kolmen viikon rentoutus, joista kaksi vietämme Italian auringon alla.

Kesäfiilistä

On vaikeaa orientoitua työntekoon, kun ulkona on odotettu ja kaivattu KESÄ! Edellisestä lomastakin tuntuu olevan iäisyys aikaa, joten on sitä lomantarvettakin jo kertynyt. Viikonloput ovat ihania, mutta ihan liian lyhyitä. Lomaan on vielä parisen viikkoa aikaa, pakko siis kerätä vielä viimeiset motivaation rippeet.

Olen löytänyt uuden harrastuksen, kalastamisen! Tai no, tavallaan. Lähden mielelläni mieheni mukana kalastelemaan. Miksen lähtisi, pidän ulkoilusta, luonnosta ja vedestä. Enhän minä itse kalasta, hengailen vaan mukana. On ihanaa nähdä erilaisia luontokohteita, jotka ovat lopulta ihan lähellä.

Viime viikonlopun kohteet löytyivät molemmat Pyhtäältä: jokimaisemaa Strukan sululta ja merta Munapirtin alueella.

Kalareissuilla annan kameran räiskyä. Kuviin pääsevät niin maisemat kuin kalasaaliit ja itse kalastaja.

Vaniljan makeutta ja raparperin kirpeyttä

Uusi elämänvaihe on saanut minut innostumaan hiukan leipomisesta. En ole vuosikausiin juurikaan leiponut ja aikanaan hyvinkin taitava jauhopeukaloni on surkastunut.

Leivonnaisia ei meillä juurikaan syödä, yleensä leipominen onkin hauskempaa kuin syöminen. Pitäisi siis ajoittaa leipominen siihen, että tulee vieraita tai viedä leipomuksia töihin tai naapureille. Itse en haluaisi nähdä leipomiani herkkuja vyötäröllä.

Leipomisesta on tullut kotona tyttöjen juttu. Miehen 11-vuotias tytär leipoo mielellään kanssani ja hän on erittäin taitava leipurioppilas.

Koska pihalla raparperit alkoivat jo kasvaa valtaviksi, päätin viikonloppuna leipoa piirakan. Facebook-feediini nousi Kinuskikissan vanilja-raparperipiirakan resepti, joka kuulosti herkulliselta. Piirakan erikoisuutena on, että raparperin alle tulee vaniljavanukasta ja valkosuklaata. Piirakka on siten hyvää sellaisenaan ilman vaniljakastiketta tai jäätelöä lisukkeena. Piirakasta tuli heti suosikkini ja tällä kertaa piirasvuoka tyhjeni parissa päivässä, vaikka meillä ei käynyt edes vieraita herkuttelemassa. Samalla reseptillä aion jatkossa tehdä muitakin piirakoita. Luulenpa, että myös vaniljainen mustikkapiiras voisi olla melkoinen herkku. Tutustu reseptiin Kinuskikissan blogissa.

Tämän purkin voisi täyttää myös boolilla...

Heltaisenä viikonloppuna maistui myös raikas juoma. Ostimme hanalla varustetun lasipurkin, josta voi pihalla puuhastellessa helposti valuttaa itselle kylmää juotavaa. To-do-listallani oli jääteen teko, mutta oioimme mutkia ja purkkiin tuli tällä kertaa kolme litraa kaupan jääteetä, luomusitruunan viipaleita ja jääpaloja. Ehkä sitten seuraavalla kerralla valmistan teen itse.

Kaunis kesäpäivä Porvoossa ja täydellinen ravintolakokemus Meat Districtissä

Lauantaina kuunneltiin suvivirttä ulkona järjestetyssä koulun kevätjuhlassa. Aurinko porotti kasvoille ja kesälomafiilis tarttui minuunkin. Lapsilla alkoi loma, mutta minulla ei. Vajaa kuukausi pitäisi malttaa.

Hellepäivänä tuli luovuttua järkevistä suunnitelmista, kuten pihatöistä tai halkohommista (5 kuutiota polttopuita piti pinota puuvarastoon). Loviisan kesäravintolat oli jo nähty (se ainoa), niinpä keksimme tehdä ex tempore -retken Vanhaan Porvooseen. Helteisillä kujilla tuntui uuneissa paistuvan lihan tuoksu joka houkutteli erityisesti intohimoisesti lihaan suhtautuvaa miestäni. Meat District on paljon kehuttu ravintola Vanhan Porvoon ytimessä, emme kuitenkaan olleet siellä vielä käyneet, joten nyt tuntui olevan se hetki.

Tunnelmallisella sisäpihalla oli jo väkeä, vaikka ravintola oli vasta hetkeä aikaisemmin avattu. Meille löytyi kuitenkin toiveeni mukaisesti aurinkoinen paikka. Itse omistaja ohjasi meidät paikallemme ja ehdotti minulle alkujuomaksi kuivaa roseekuohuviiniä. Seuraavaksi hän toi valtavan, lähes julistekokoisen käsinkirjoitetun ruokalistan ja alkoi kertoa ruoista. Listalla on valikoima alkupaloja, muutamia liharuokia sekä myös yksi kala- ja kasvisvaihtoehto. Hän pystyi kertomaan meille jokaisen lihan alkuperän ja valmistustavat. Kaikki on luomua suoraan asianomaiselta tilalta ja suurin osa lihoista leikataan ja käsitellään vasta ravintolassa. Hän myös suositteli meille käyntiä sisätiloissa katsomassa heidän lihakaappiaan, joka on yhdessä ravintolasaleista.

En ole hirveän suuri eläinten ruhojen ystävä, mieluiten elän siinä uskossa, että liha ei ole eläimestä peräisin, mutta en toisaalta ole muutaman kasvissyöjänä vietetyn vuoden jälkeen välittänyt enää luopua lihasta. Elämänfilosofiani ruoan suhteen on, että mistään ei tarvitse kieltäytyä enkä halua luoda itselleni mitään ruokasääntöjä. Mieluiten kaikkea kohtuudella. Haluan kuitenkin mahdollisuuksien mukaan suosia lähiruokaa, luomua ja raaka-aineiden hankkimista suoraan tuottajalta.

Tästä välipolusta takaisin aiheeseen. Yleensä tilaan ravintolassa kalaa, äyriäisiä tai kasvisruoan, mutta kun liharavintolassa oltiin, halusin päästä maistelemaan ravintolan erikoisalaa. Alkuun tilasimme mozzarella-basilikasalaatin puoliksi, ihan vain hyvän myyntipuheen vuosi. Mozzarella ei ollut lähiruokaa, mutta ainakin aitoa, koska se tuotiin Napolista. Napoli taas ei ole kauhean kaukana tulevasta kesälomakohteestamme. Pääruoaksi valitsin Mangalizan possua. Kyseessä on karvainen villisikarotu, joka vaeltelee Unkarin metsissä ruohoa syöden ja kuoppia tonkien. Minun lihani tuli kyllä kasvatettuna Suomesta, mutta hyvältä kuulostavista oloista, ei huolta.

Päätimme ruokaa odotellessa lähteä kurkistamaan sitä mainostettua lihakaappia ja omistaja halusi ehdottomasti tulla esittelemään meille kaapin sisältöä. Hän myös kertoi taas syvemmin eri lihalajien alkuperästä ja valmistuksesta. Kaikesta huokui intohimo ja ylpeys hyvää ruokaa kohtaan. Kieltämättä oli mielenkiintoista kuunnella ja keskustella lihan valmistuksesta.

Ennen ruokaa minulla maistatettiin valitsemani viini. En siis valinnut mitään, vaan pyysin tuomaan minulle lasin viiniä, joka sopisi ruokani kanssa. Viini oli erinomainen ja tarjoilija kertoi hyvin tarkkaan, mistä päin Espanjaa viinini tuli, jopa oikea tienristeys kerrottiin, josta pääsisin viinitilalle.

Lihapala oli valtava ja sen lisukkeena tuli täydellinen perunalisäke: uusia perunoita, kevätsipulia, kirjolohen mätiä, paahdettua mallasta ja kirkastettua voita. Ruoka oli erinomaisen maukasta, vaikka täytyy myöntää että mieheni valisema nauta oli enemmän makuuni. Ruoka oli niin täyttävää, että en jaksanutkaan hakea samoissa tiloissa olevasta Cafe Postresista gellattoa, josta olin vaahdonnut Loviisasta asti.

Palvelun taso ylitti kaiken koskaan kokemani ja itse ruoka oli enemmän kuin täydellistä. Aiomme ehdottomasti mennä toistekin, mutta ilman autoa. Voin kuvitella tunnelmallisen pimeän syysillan Meat Districtissä, kynttilöiden valossa hyvästä ruoasta ja viinistä nauttien.

Taitaa toinen meistä syksyn lapsista saada synttäri-illallisen täällä ja se taidan olla minä.