Matkalla Slovakiassa 4: Ukkosta Tatralla

Kun torstaina heräsin, oli taivas sininen. Ok, taas miellyttävä hellepäivä tulossa, mietin. Söin aamupalan parvekkeella ja käynnistelin päivääni rauhassa. Vuoret peittyivät pilviin eikä aikaakaan, kun taivas aukesi. Mielessäni kävi, että jään tänne asuntoni suojaan lukemaan kirjaa, houkutteleva ajatus sekin.

En kuitenkaan jäänyt tuhlaamaan aikaa hotellille, vaan aloitin sadetakin metsästyksen. Tässä pienessä kylässä on useita urheiluvaateliikkeitä, vaan oikeankokoista sateelta suojaavaa takkia ei tahtonut löytyä. Lopulta takki löytyi aivan hotellini vieressä sijaitsevasta liikkeestä, johon en kuitenkaan viitsinyt ensimmäisenä mennä. Takki ei ole varsinainen sadetakki, mutta pitää hyvin tuulta ja suojaa jonkin verran sateeltakin. Halpa se ei suinkaan ollut, täällä on vain merkkivaatteita eivätkä hinnat hirveästi poikkea Suomen hinnoista. Takilla tulee joka tapauksessa olemaan käyttöä myös Suomen oloissa.

Keskellä on enimmäinen näkemäni sosialismin ajasta muistuttava patsas Stary Smokovecissa.

Kun olin saanut takin hankittua, alkoikin aurinko taas porottaa ja oli kuuma. Takki mukanani lähdin junalla muutaman kilometrin päähän kylään nimeltä Stary Smokovec, joka on tämän Tatran alueen hiihtokylien keskus. Odotin vähän isompaa ja kaupunkityyppisempää paikkaa, mutta juurikaan kylä ei poikennut Tatranska Lomnicasta. Alue oli hieman laajempi ja olimme ehkä aavistuksen korkeammalla kuin minun kylässäni. Alueella oli rakennus- ja kunnostustöitä käynnissä, joten siellä sai kuunnella koneiden pauhua. Hetken kiertelin, söin lounaan ja kävin nauttimassa lasillisen viiniä. Päiväretki ei montaa tuntia sitten kestänytkään.

Viihtyisä ravintola, Koliba Kamzik.

Pinaatti- ja juustotäytteiset letut.

Sää vaihteli pitkin päivää sadekuuroista paahtavaan aurinkoon. Lopulta alkuillasta sain seurata omalta parvekkeeltani rankkasadetta ja ukkosenjyrähtelyä. Pilvet olivat niin alhaalla, että vuoria ei erottanut lainkaan. Odotin salamointia, mutta niitä en nähnyt lainkaan.

Tänään on taas sininen taivas ja vain muutamia pilviä näkyy taivaalla. Mitä päivä sitten lopulta tuokaan tullessaan. Tämä on viimeinen päiväni Tatranska Lomnicassa ja aion taas kohdata korkeanpaikankammoni ja patikoida vuorelle, kun olen nyt löytänyt suhteellisen selkeän ja helpon reitinkin.

Kuusi yötä vuoristossa on liioittelua varsinkin minun tapauksessani, kun en ole täyttänyt päiviäni patikointiretkillä. Kylät on nopeasti nähty ja jollei patikoi tai tee retkiä ympäristöön, ei tekemistä juurikaan ole. Olisin jo eilen ollut valmis jatkamaan matkaa eteenpäin, hotellivarauksia ehkä voisikin vaihdella, mutta lento on varattu kuitenkin vasta tiistaille ja sitä ei voi muuttaa ellei halua maksaa itseään kipeäksi uudesta lennosta.

Huomenna siirryn uuteen kylään, jossa vietän kaksi yötä kylpylässä järven rannalla. Se ainakin kuulostaa lupaavalta ja arvelisin keksiväni enemmän puuhaa siellä. Haaveilen juoksemisesta järven ympäri, kuntosalista ja uimisesta...

Taas yksi tuliainen itselleni, takuuvarmasti käsimatkatavaraan kelpaava laukku :)

Matkalla Slovakiassa 3: And up we go...

Minä pelkään korkeita paikkoja ja ahtaita paikkoja myös, erityisesti kammoan ahtaita paikkoja, jotka vievät minut korkealle. Hmm, mitäpä sitä keksisi.... Okei, kaapelihissillä vuorelle! Mahtaa olla hienoa!

Slovakia on kylpenyt helteessä nämä muutamat päivät, jotka olen täällä ollut. Tatra-vuoristoon on lupailtu niin ukkos- kuin sadekuuroja, mutta lämmintä täällä tänäänkin oli. Päätin lähteä vuorenvalloitukseen heti, kun loppuviikon ennusteet näyttivät taas kehnommilta.

Heräsin aikaisin ja tein pienen juoksulenkin ylämäkitreenin merkeissä. Metsäisellä polulla kohtasin kauriin, joka vain katseli minua aamupalansa äärellä. Tovin katselin hänen aamupuuhiaan eikä hän juurikaan välittänyt minusta. Hiljensin vauhtini rauhalliseen kävelyyn, jotta en säikäyttäisi häntä tiehensä. Tukko lehtiä suussaan kauris käänsi minulle selkänsä ja käveli rauhallisesti hieman syvemmälle metsään.

Hetken katselimme toisiamme.

Lenkin jälkeen latoin itseni uudellen ulkoilukuntoon ja lähdin etsimään hissejä Skalnate Plesoon. Tämä paikka ei suinkaan ole vuorenhuipulla, vaan noin 1,7 km korkeudessa. Korkein huippu, Lomnicky Stit sijaitsee vielä kilometrin korkeammalla, mutta noh, ei sinne asti tarvitse sentäs kivuta.

Hissimatka Skalnate Plesoon maksaa edestakaisin 19 €, jos tahtoo Lomnicky Stitiin asti, joutuu lisäksi pulittamaan 27 €. Tiesin rajoitteeni ja totesin, että puoliväli on minulle oikein hyvä. Ostin menopaluulipun, sillä patikoiminen ei ollut lainkaan suunnitelmissa.

Olen ollut kerran aiemmin kaapelihississä ja kamalaahan se oli. Nämä hissit olivat vielä pienemmät, jos koolla on mitään väliä siinä painajaismaisessa matkassa. Olin varustautunut hyvin, koska uskoin matkaoppaisiin, joissa kerrottiin, että vuorilla on aina kylmä: oli fleeceä ja kevytuntsikkaa caprien ja topin ohella. Ennen hissiin menoa laitoin jo fleecen päälle, koska varmasti korkealla palelee - meinasin paahtua siihen lasikopperoon. Samassa vaunussa oli yksi iäkkäämpi pariskunta sekä iäkäs rouva, he puhuivat vain slovakiaa, mutta kovin heillä oli hauskaa, kun tajusivat minun kauhun hetkeni hitaasti etenevässä hississä. Mihinkään en uskaltanut katsoa, yhtään en uskaltanut liikahtaa, en edes riisuakseni tukahduttavan kuuman fleecen pois... Kun vielä puolivälissä matkaa kaikki vaunut pysähtyivät yhtäkkiä paikoilleen olin varma, että tämä oli nyt sitten tässä. Onneksi meni vain tovi ja matka jatkui taas.

Vuori valloitettavana.

Muut vaihtoivat korkeammalle vieviin vaunuihin, minulle Skalnate Pleso riitti hyvin. Ensin tuntui ihan hyvältä, mutta sitten havahduin näkemään miten korkealla olin ja millainen pudotus alas olikaan. Tuntui, että siellä ei edes ollut ketään muuta. Kello oli vasta 10 eikä esim. ravintolat olleet vielä auki. Katselin hissejä, jotka jatkoivat matkaa alas kohti määränpäätäni tyhjinä. Katsoin vuoristopolkuja, jotka kulkivat vuoren reunaa pitkin paljastaen sen, miten kova pudotus täältä korkealta olisikaan. Mietin, että en uskalla mennä alas mitenkään ja jäädäkään en halua. Istahdin alas miettimään ja näin, että asfaltoitua tietä pitkin kulki vaeltajia ylöspäin. Sitä tietä pääsisi myös alaspäin! Ja kaiken järjen mukaan Tatranska Lomnicaan. Vaikka kävelykin hirvitti, oli se hissikopperoita parempi vaihtoehto.

Ei enää urheutta jäljellä.

Rintenteen alaskapuaminen oli helppoa ja pelottavalta se tuntui vain matkan alussa. Sen jälkeen oli mukavaa nauttia luonnosta, lintujen laulusta ja lämmöstä. Edes korkealla ei ollut kylmä, turhaan kannoin mukana lämpimiä varavaatteita. Suuren osan matkasta kävelin itsekseni, mutta välillä kohtasin ylöspäin kapuavia matkustajia, se osoitti minulle, että tie oikeasti vei jonnekin.

Kun ei nähnyt, miten korkealla oli, oli vuoristossa kävely mukavampaa.

Lopulta olin ihan samassa paikassa kuin lähtiessäni ylös. Kävelyyn oli mennyt noin tunti aikaa. Kävin vaihtamassa kesäiset vaatteet ja kiertelin kylää etsien samalla lounaspaikkaa. Kuvittelin, että kaikki olisivat vaeltamassa eikä ketään vielä lounastamassa, mutta sitten täytyi todeta, että monien ravintoloiden terassit olivat tupaten täynnä. Ravintolassa, johon päädyin, jouduin tyytymään sisätiloihin. Olin saanut hotellista alennuskortin, joka oikeutti alennuksiin eri ravintoloissa, tämä paikka kuului tarjouspaikkoihin. Söin todella hyviä kanavartaita ranskalaisten kera, tälläkin kertaa ruoka ja lasi viiniä maksoi vain noin 8 euroa.

Täällä kukkii jokin, joka aiheutaa minulle allergiaa. Eilen niiskuttelin ja aivastelin, tänään kutisi silmät. Hotellini ystävällinen respa neuvoi minulle reitin apteekkiin. Kaikki lääkkeet olivat tiskin takana ja myyjä osasi vain jokusen sanan englantia. "Hay fever" -sanalla minulle tarjottiin kuumelääkkeitä, mutta allergia-sanalla lykästi paremmin ja sain itselleni mitä luultavammin oikeat lääkkeet.

Ei vain viiniä, cappucinolla kylällä.

Suklaatäytteinen lettu makeanhimoon.

Vuorille alkoi laskeutua sadetta enteileviä pilviä ja ajattelin niiden tulevan ennemmin tai myöhemmin meidän kyläämme. Siirryin huoneistoni suojaan, mutta vaikka taivas on harmaana pilvistä, rajuilma antaa odottaa itseään.

Maisema alkaa peittyä harmauteen, mutta vielä ei sada.

Matkalla Slovakiassa 2: Saapuminen vuoristoon

Hotelliaamiainen Kosicessa oli runsas, joskin vähän erikoinen: tarjolla oli kaikeinlaista wrapeista valmiiksi tehtyihin lämpimiin leipiin, myös perinteiset hotelliruuat pekoneineen ja munakokkeleineen löytyivät. Aamupala ei näyttänyt Scandicin tai Sokos Hotelsin aamiaiselta, mutta kaikenlaista oli tarjolla. Olin nälkäinen ja ladoin itselleni voileipätarpeita sekä pari appelsiinimarmelaadilla täytettyä lettua. Kahvi oli vahvaa ja hyvää.

Olin jo ennen yhdeksää valmiina lähtöön, mutta olin ostanut ennakkoon itselleni lipun 11:19 lähtevään junaan. Laukkuni kanssa kiertelin vielä kaupunkia ja päädyin viettämään aikaa vanhan kaupungin ja juna-aseman välissä olevaan puistoon. Puistossa oli hienoja hiekkaveistoksia eri supersankareista.

Juraj Janosic, Slovakian Robin Hood.

Junamatka Kosicesta Popradiin, josta pääsee sitten vuoristoon, kestää vain reilun tunnin. Koska hinnat ovat VR:n hintoihin nähden naurettavan halvat, matkustin oikein ensimmäisessä luokassa hintaan 8 €. Ensimmäiseen luokkaan kuului tilavat penkit latauspisteineen sekä vaunupalvelija/konduktööri, joka antoi kaikille matkustajille vesipullon ja tarjosi myös slovakialaisia sanomalehtiä. Tarjoiluvaunusta olisi saanut ostaa pientä ruokaa ja juomaa, mutta vielä ei mikään maistunut. Kuppi kahvia kuului ensimmäisessä luokassa matkustavan etuihin.

Vuoret tai vihreät kukkulat ympäröivät jo Kosicea. Junamatka oli hieno kokemus kumpuilevaa maisemaa ja laaksoissa olevia pieniä kyliä ihastellen. Vaikka välillä toki näkyi rähjäisempiäkin taloja ja joitakin neuvostotyylisiä kerrostalojakin, yleisvaikutelma oli todella siisti ja suuri osa taloista oli todella viehättäviä kivitaloja. Matkani tässä vaiheessa en ole nähnyt mitenkään vahvoja viitteitä Slovakian menneisyydestä sosialismin puristuksessa.

Juna alkaa lähestyä Popradia.

Popradissa olisi pitänyt vaihtaa vuoristoon vievään junaan, määränpäähäni Tatranska Lomnicaan olisi pitänyt mennä kahdella junalla. Asemalla en nähnyt englanninkielisiä opasteita, matkakirjani oli kertonut, että vuoristoon mennään aseman kolmannesta kerroksesta. Ei huvittanut etsiä oikeaa laituria saatikka yrittää saada junalippua ostettua. Päätin selvittää juna-asiat myöhemmin rauhassa. Lomalla voi välillä elää leveämmin ja koska määränpäähäni olisi vain 19 minuutin automatka, ei taksi voisi olla ihan tuhottoman kallis.

Popradin aseman tienoolla.

Vielä yksi ongelma, en löytänyt taksitolppaa aseman luota, kuten kuvittelin. Kiersin koko rakennuksen ja mietin, mitä tehdä. Näin aika hienolta näyttävän hotellin ja menin sen baariin, tärkeät ratkaisut tehdään rauhassa. Otin pienen oluen ja näin, miten takseja suhahteli ohi, jossain on taksiasema. Kysyin lopulta baarin työntekijältä neuvoa ja hän tarjoutui tilaamaan minulle taksin. Heillä tietenkin oli oma sopimustaksi, mahdollisesti ylihintainen sellainen, mutta päätin silti ottaa tarjotun kyydin vastaan. Taksi oli kuitenkin virallinen, kuski ystävällinen ja hinta oli lopulta melko lähellä hintaa, jonka olin katsonut Rome2Rio-sivustolta.

Kun taksi alkoi tulla vuoristoon ja näin alppityylisiä rakennuksia ja yläpuolella siintävät vuoret, teki mieli hihkua. Täällä on niin kaunista kuin olin toivonutkin. Kosicen helle tuntui vuorillakin, ei tietoa ukkos- tai sadekuuroista ainakaan vielä. Untuvatakki ei ole ollut tarpeen.

Hotellissa kohtasin taas ystävällistä palvelua. Virkailija ehdotuksesta ostin Tatry Cardin, jolla voin matkustaa neljä päivää mielin määrin paikallisjunalla, myös seuraavaan kohteeseeni viikonloppuna sekä takaisin Popradiin - tosin siinä vaiheessa minun pitää ostaa uusi kortti pariksi päiväksi. Ei siis tarvetta miettiä, miten ja mistä niitä junalippuja ostellaan. Kolmen euron hinta oli sekin varsin kohtuullinen.

Olin varannut itselleni neljäksi yöksi oman huoneiston. Kyllähän se lupaavalta näytti netissäkin, mutta todellisuudessa se paljastui paljon paremmaksi. On aikamoista luksusta majailla 40 neliön kämpässä ja kun on vielä parveke vuorinäkymällä, niin voiko muuta vaatia.

Villa Beatrice, keskellä olevat isot ikkunat ovat minun makkarin ikkunat ja vasemmalla puolella parvekkeeni

Makkarissa riittää petejä, tietenkin valitsin itselleni tuplasängyn.

Tatranska Lomnica on pieni hiihtokeskuskylä, joka on täynnä hotelleja, matkamuistomyymälöitä ja urheiluliikkeitä sekä tietenkin ravintoloita. Kaikki on lähellä ja liikkuminen on helppoa. Näkymää hallitsee tietenkin korkealla kohoavat vuorenhuiput ja niitähän minä jaksan ihailla.

Päätin käydä kokeilemassa tuhtia slovakkiruokaa, vaikka eipä tuo matkapäivän kulutus mitenkään kovaa ollut. Tilasin Slovakian kansallisruokaa bryndzové halusky, lampaanjuustolla maustettuja perunamykyjä, joka tarjoillaan pekonin kera. En huomannut tilata salaattia kylkeen, koska en löytänyt runsaasta listasta salaattia kuin vasta myöhemmin. Muutama haarukallinen ruokaa oli ok, mutta sitten sen rasvaisuus alkoi tökkiä ja sain syötyä ehkä puolet annoksestani. Ruoka on nyt kuitenkin testattu. Ajattelin, että hintataso on korkea tällaisessa turistikeskuksessa ja ehkä se onkin. Kuitenkin ruoka-annos ja 20 cl punaviiniä maksoi 7 €, sillä rahalla kun ei saisi edes isoa viinilasillista kotona.

Paikallista ruokaa on nyt testattu.

Paikallisessa ruokakaupassa täytin omat ruokavarastoni aamiais- ja iltapalatarpeilla. Kaksi kassillista leipää, juustoja, vihanneksi, hedelmiä, vettä ja pari viinipulloa maksoi yhteensä 15 €. Paikallinen punaviini on korkattu ja hyväksi todettu. Ostin myös slovakialaista Tokaj-viiniä, mutta siinä on kierrekorkki ja jollen löydä sellaista viinipullonavaajaa, jota osaan käyttää, jää pullo avaamatta.

Kokeilin ensimmäistä kertaa siskoni lempijuomaa Aperol Spizeriä, niin hyvää että taidan käydä toistekin drinkillä.

Neljän aikaan kylässä alkoi olla kuhinaa, kun patikojat alkoivat palailla vuorilta hotelleille. Itselläni ei ole aikomusta patikoida, riittää kun kuljeskelen läheisillä teillä ja poluilla. Minulla ei ole edes patikointiin soveltuvia varusteita, mutta juoksukengät on ja niitä on tarkoitus käyttää.

Raikas vuoristoilma tai matkustamisen rasitukset väsyttivät ja kävin suosiolla jo kahdeksan jälkeen nukkumaan. Tämä tosin tarkoitti myös sitä, että heräsin ensimmäisen kerran ennen kolmea, mutta sain nukahdettua uudestaan. Kuudelta nousin nauttimaan aamupalan parvekkeella ja alan olla valmiina toiseen päivääni vuoristossa.

Matkalla Slovakiassa 1: Perhosia vatsassa

Takana huonosti nukuttu, painajaisten siivittämä yö ja herätys klo 4:50. Aivan mahtavaa! Ehdin miettiä jo eilen, mikä ihmeen mielenhäiriön minä olen saanut keksiessäni, että minusta olisi todella kivaa matkustaa yksin ja vielä Slovakiaan, jonne ei ole suoria yhteyksiä - ei niin millään...

Bussilla sentään pääsin mukavasti suoraan Porvoosta Helsinki-Vantaalle. Loma alkaa aina skumpalla, siitäkin huolimatta että kello oli noin 7:00, nautinhan samalla aamupalankin. Lentokentällä pääsee aina lomatunnelmaan eikä silloin edes ylihintainen aamiainen latista tunnelmaa.

Tulihan sitä sorruttua heti tuliaisiinkin, kun Victoria's Secretin myymälä oli siinä niin houkuttelevasti reitin varrella. Harmi vaan, kun Suomessa ei ole VS:n rintaliivejä myynnissä, mutta sieviä alushousuja sentään. Pöksyt tosin olivat tarjoushintaisinakin puolet kalliimpia kuin New Yorkissa viime syksynä, mutta enhän minä silti voinut vastustaa.

Kun asiat menevät melkein putkeen

Jos yksinmatkustaminen jännitti, niin vielä enemmän jännitti tiukka aikataulu. Ensimmäinen kohteeni oli Praha, jonne piti aikataulun mukaan saapua noin 10:50 ja seuraava lentoni Prahasta Kosiceen, Slovakiaan oli aikaistettu lähtemään 11:50.  Olin päättänyt ottaa riskin ja yrittää ehtiä silti jatkolennolle.

Tottahan toki lento Helsingistä Prahaan oli hieman myöhässä, mutta onneksi vain hieman. Lisäksi kone oli ylibuukattu, mutta minä aioin mennä juuri tuolle lennolle, olinhan jo edellisenä päivänä tehnyt check-inin ja saanut oman paikkani.

Finnairilla henkilökuntaa ei kiinnostanut pätkääkään opastaa minua tiukassa tilanteessa, koska en ollut ostanut heidän kauttaan vaihtoyhteyttä. Toivoin, että he olisivat edes ilmoittaneet Czhech Airlinesille, että tulossa on matkustaja, joka saattaa olla hippusen myöhässä. Heille oli tärkeintä, että ymmärsin, etteivät he olleet korvausvelvollisia, jos myöhästyisin lennolta.

Yhtä hyvää palvelua sain, kun lähtöportilla minulle todettiin, että lentolaukkuni on liian iso. Vannoin ja vakuutin ostaneen laukuin heidän ilmoittamien rajoituksien mukaan, mutta silti se ei sopinut portilla olevaan "testilokeroon". Totesin, että en todellakaan voi aikatauluni vuoksi antaa laukkua ruumaan, ja mielessäni jo mietin oliko matkani nyt sitten tässä. Käännynkö portilta pois ja matkustan häviäjänä koti-Porvooseen, sentään muutamat VS:n pöksyt laukussani... Virkailija kuitenkin ilmoitti, että voin mennä koneeseen, mutta laukku pitää laittaa istuimen alle ja seuraavaksi pienenempi laukku!

Koneessa sitten totesin, ettei laukkuni suinkaan mahtunut istuimen alle. Pieni paniikki siinä oli jo tulossa, mutta onneksi vieressäni oli erittäin ystävällisiä suomalaisia, joista yksi totesi, että kyllä me tuo laukku ylös saadaan ja sehän sujahti ylälokeroon kuin unelma. Mikä lie virkailijan ongelma oli sitten ollut! Matka meni muutenkin oikein miellyttävästi iäkkäämmän pariskunnan kanssa rupatellessa. He jännittivät lopulta yhtä paljon kuin minäkin, ehtisinkö seuraavaan koneeseen vai olisiko tiedossa useamman tunnin junamatka Prahasta Kosiceen.

Lento ei lopulta ollut paljoa myöhässä, kello 11:00 olimme Prahassa ja tarkistin seuraavan lentoni "boarding passista", että siellä pitäisi olla viimeistään 11:20. Ei tässä hätää... Vauhdikkaasti kaikki kanssamatkustajat nurin ja oikeaa porttia etsimään! Olin paikalla jo noin 11:10 ja jäi vielä aikaa odotella koneeseen siirtymistä.

Potkurikoneella Kosiceen

Portilla selvisi, että Slovakian suuntaan oli yhdistetty muutama eri lento ilmeisesti vähäisen matkustajamäärän vuoksi. Puolentoista tunnin lento kestäisi hieman reilun kaksi tuntia, koska lentäisimme Bratislavan kautta Kosiceen.

Tuon kyydissä Tsekeistä Slovakiaan... Still alive!

Portilta meidät nouti bussi, joka vei meidät kauas pois varsinaisesta terminaalirakennuksesta. Kun näin pienen potkurikoneen, toivoin vain ettei se olisi se kone, johon joutuisin! No, kuulkaas, juuri se oli minun koneeni. Eikä siinä vielä kaikki, minun paikkani oli koneen perällä, paikkanumero 13! Kone oli muuten täynnä, mutta kukaan ei istunut minun vieressäni. Olin ainoa numero 13!

En pelkää lentämistä, vaikka ei se ole minusta mitenkään mukavaakaan. Mutta nyt voin kertoa, että pelkäsin. Meno pienessä koneessa on karmivaa, varsinkin nousuissa ja laskuissa. Pakko oli tilata olut, jos se rauhoittaisi mieltä - ei vaikutusta. Sitten oli vielä kärsittävä ylimääräinen lasku ja taas nousu Bratislavassa... Ilmassa mietin, miten suomalaiset iltapäivälehdet kirjoittaisivat Czech Airlinesin potkurikoneturman ainoasta suomalaisuhrista. Mitä näkökulmia lehdet ottaisivat, keitä he haastattelisivat, miten minua kuvailtaisiin. Kehittelin mielessäni erilaisia traagisia otsikoita, ehkä olisi viisainta, että kirjoittaisin itse muistokirjoitukset valmiiksi pahan päivän varalle. Arvaatte varmaan, ettei mitään lento-onnettomuutta tapahtunut ja päädyin lopulta ehjänä Kosiceen.

Lentokentällä oli vastassa pilvin pimein taksikuskeja. Huijareita, pohdin ja siirryin syrjemmälle tekemään suunnitelmaa, miten pääsisin kaupungille, hotelliini oli nettitietojen mukaan matkaa vain 5 kilometriä. Kyllähän yksi taksikuski minut bongasi ja lähdin hänen mukaansa. Kaikki kaverit näyttivät ihan virallisilta taksikuskeilta ja minut johdatettiinkin ihan taksikyltein ja mittarilla varustettuun autoon. Kuski totesi minulle nauraen, että täällä on kuuma, en tarvitse fleeceä ja kevytuntsikkaani. Sanoin olevani Suomesta, joten hän ymmärsi.

Arvelen meidän tulleen ihan suoraa tietä hotellilleni, vaikka vähän kauhistutti, kun tulimme rähjäiselle sivukadulle, kunnes tajusin hotellini sijaitsevan juuri siinä.  Taksimatkan hinta, 16 €, oli mielestäni turhan korkea. Joko minua huijattiin tai lentokenttätaksit ovat niin kalliita, melkein samanhintaista kuin vastaava matka meillä Porvoossa.

Kosicessa

Jätin tavarani huoneeseeni ja lähdin tutustumaan kaupunkiin. Hotelli sijaitsee lähes keskustassa, vain kivenheiton päässä pääkadulta ja huomasin, että voin myös aivan hyvin kävellä huomenna juna-asemalle matkalla seuraavaan etappiin.

Kosicen pääkadun, Hlavnan varrella on jonkin verran nähtävyyksiä, kauppoja sekä tietenkin terasseja ja ravintoloita.

Lohisalaattia ja paljon salaatinkastiketta. Viini oli halpaa ja hyvää.

Olisin kerrankin halunnut syödä matkaoppaan suosittelemassa paikassa, mutta koska ulkona oli helle ja ravintola olisi ollut kellarikerroksessa, jätin paikan väliin. Etsin sopivan terassin ja tilasin siellä salaatin. Paikka oli kiva ja palvelu oli miellyttävä, mutta lohisalaatti valitettavasti oli kohtuullista: muutama hiiltynyt lohenpala ja paljon vihreää salaattia, joka ui sinappikastikkeessa. Muihin pöytiin kannetut perinteiset slaavilaiset piiraat ja keitot näyttivät paremmalta. Ajattelin kuitenkin säästää perinneruokakokeilut vuoristoon.

Hlavna ja sen ympäristö olivat helposti hahmotettavissa. Pääkadulla oli erilaisia putiikkeja ja toki, jos aikaa olisi ollut, olisi voinut myös hakeutua kaupungin ostoskeskuksiin. Minähän en kuitenkaan ole shoppailulomalla eikä käsimatkatavaroihin paljoa tavaraa muutenkaan mahdu... Sinänsä hassua, että löysin itseni ihanasta vaatekaupasta, jossa sattui olemaan alennusmyynnit ja vaatteet olivat todella kivoja ja erilaisia Suomen valikoimaan verrattuna. Tosin käyn harvoin Suomessa kaupoilla. Vaikka en todellakaan ole ostosreissulla eikä laukussakaan ole tilaa, oli vain ihan pakko ostaa yhdet flip-flopit ja toppi, kun kerran olivat nättejä ja alennuksessa. Ensimmäisenä lomapäivänä olen ainakin tuplannut ellen triplannut matkan päiväbudjettini.

Osittain slaavilaiseen makuun, mutta myös ihania löytöjä tarjolla...

Päädyin aivan viehättävälle sivukujalle, josta löytyi lisää ravintoloita. Löytyipä niin viehättävä terassikin, että sinne oli pakko mennä. Ja eihän sieltä voinut tilata mehua tai kahvia, oluttahan sieltä oli saatava.

Kosicessa voisi viettää aikaa hieman enemmänkin ja tutustua sen nähtävyyksiin ja lähiympäristöönkin. Koska pääkohteeni on joka tapauksessa vuoristo, jonne huomenna hakeudun, minulle riitti tänään vain pieni fiilistely kaupungilla.

Kävin hakemassa pientä iltapalaa hotellille ja palasin huoneeseeni. Hotelli on väärä sana, sillä pensionaattihan tämä on. Täälläkin on todella ystävällinen palvelu, mutta olihan se järkytys nähdä huoneeni. Olen pohjakerroksessa, ihan ravintolan vieressä ja huoneeni ovi on suoraan yhdessä kabineteista. Onneksi täällä tuntuu olevan rauhallista ja baari menisi joka tapauksessa kiinni klo 22.
Huoneeseen kuuluu kuitenkin ihan kaikki äänet, niin kadulta kuin henkilökunnan äänet ja askeleet ravintolasalissa. Huoneeni on valtava, harmi vain että ilma on tunkkaisen lämmin ja äänetkin häiritsevät. Esimerkiksi näin iltasella ei ole nautinnollista kuulla, kun respan tyttö huutaa jollekin...

Onneksi ratkaisu tunkkaisuuteen löytyi, kun huomasin tuulettimen :D

Kun ensimmäisen kerran tulin huoneeseeni, luulin että tuossa on sänkyni.

Nukkumapaikka löytyikin nurkan takaa...

Rehevän jokisuiston uumenissa

Viime viikonloppuna pääsin vierailemaan mökille, joka sijaitsee saaressa Kymijoella. Ajomatkaa venerantaan oli Loviisasta vain puolisen tuntia, mutta näkymät olivat jotain aivan uutta. 

Sujahdin lapsuuteni satujen maisemiin Pelastuspartio Bernardin ja Biancan kanssa. Veneilimme vehreyden ympäröimänä suistossa, joka olisi voinut Amazonissa ennemmin kuin tutussa Suomessa. 

Piti ihan Wikipediassa käydä tutkailemassa, mitä Kymijoesta kerrotaan, niin isosti se poikkesi minulle tutusta Porvoonjoesta. Kymijoen vesistö sijaitsee Päijät-Hämeen, Kymenlaakson ja Uudenmaan alueilla. Joki alkaa vesistön pääjärvestä Päijänteestä ja laskee Suomenlahteen viitenä suuhaarana. Vesistön varrella sijaitsee mm. Heinola, Kouvola ja Kotka.

Mökiltä ei ollut muita kulkuyhteyksiä kuin vene ja lenkkeilymahdollisuudetkin rajoittuivat isoon pihaan ja kulkemiseen vierasmökin, päämökin ja ulkohuussin väliä. Lauantaille osui suoranainen hellepäivä, joten vehreällä pihamaalla kelpasi ottaa aurinkoa ja lueskella matkakirjaa. Tulihan siinä tietenkin myös seurusteltua ja luonnollisesti nautittua lasi jos toinenkin viiniä.

Uimaan menen yleensä heinäkuun puolivälissä edellyttäen että sitä ennen on ollut jo jonkinlainen hellejakso. Tällä kertaa päädyin heittämään talviturkin yltäni jo 17.6. Kymijokeen, kieltämättä pienen painostuksen alaisena. Vesi oli kyllä järkyttävän kylmää, avantouimaria ei minusta tule millään!

Nyt on kesälomaan vain hetki. Juhannuksen vietän rauhallisesti hyvässä seurassa ja heti sen jälkeen alkaa seikkailuni vuoristossa. Stay tuned ;)