La dolce vita: Rakkaus italialaiseen ruokaan

Italialainen ruoka viettelee täydellisellä makujen harmoniallaan ja raaka-aineiden yksinkertaisuudellaan. Maut ovat parhaimmillaan juuri siellä, alkujuurillaan. Kasvikset ovat saaneet kasvaa auringonvalossa, ne ovat kypsinä poimittu ja ne täytyy käyttää nopeasti, sillä niissä ei ole mitään säilyvyyttä lisääviä myrkkyjä. Pienissä kylissä myydään paikallisia tuotteita, lisäksi kaikilla on omat pienet puutarhat, joissa kasvatetaan yrttejä, tomaatteja, munakoisoja ym. Pihapuissa kypsyvät sitruunat, lähes vain Calabriassa kasvavat bergamontit, persikat jne. Pienet kirsikkatomaatit ovat kuin karkkeja. Paikallisissa sitruunoissa maistuu kirpeyden vastapainona auringon makeus. Tuoreet oliivit maistuvat niin käsittämättömän hyvältä, että tuntuu häväistykseltä tarttua kaupan oliivipurkkiin, edes niihin kalleimpiin. Tarjolla olevat kalat ja äyriäiset ovat samana aamuna välimerestä kalastettuja. Pienestä erikoiskaupasta ostamamme mozzarella, joka pakattiin vasta ostohetkellä ja parmankinkku, joka viipaloitiin paperinohueksi juuri siitä kimpaleesta, josta viipaleemme halusimme... Maku ja suutuntuma on vain ihan toinen. Ruokaan suhtaudutaan intohimolla ja suurella rakkaudella. Tuore italialainen ruoka on yhtä suurta "foodgasmia".

Il Casale

Kävimme syömässä ulkona lähes joka päivä ja San Nicolassa aina samassa paikassa. Yleensä haluan kokeilla erilaisia paikkoja, mutta tuolla halusin minäkin yhä uudestaan samaan paikkaan. Syynä oli niin ruokalistan monipuolisuus kuin saamamme loistava palvelu.

Paikan hovimestari Francesco piti huolen meistä. Hän puhuu erittäin hyvää englantia ja haaveilee muuten kalareissusta Suomeen. Muutkin palvelivat meitä ystävällisesti. Paikka on hyvin suosittu, mutta emme yleensä tehneet pöytävarausta. Aina löytyi paikka, vaikka välillä se saattoi vaatia erikoisjärjestelyjä. Casalen omistaja, Stefano, on myös pääkokki. Hän kävi myös aina henkilökohtaisesti tervehtimässä meitä.

Erikoistoiveitamme toteutettiin myös ruokalistan ulkopuolelta. Lapsille tehtiin "pasta pommodori" eli tomaattipastaa, vaikka sitä ei ollut listalla. Minä olin lukenut 'njudasta emmekä tienneet, mitä se on, joten meille tehtiin tuolla lihaisalla maustetahnalla maustettuja ruokia. Meidän intohimomme ruokaan oli heille tärkeä asia.

Pizzaa tuli syötyä usein eri täytteillä.

Pastaa, perunaa ja 'njudaa

Kalan lisukkeena munakoisoa ja parmesania.

Tonnikalaa

Pastaa ja jättikatkarapuja

Viimeisenä iltana saimme oman lehtimajan, joka on käytössä yleensä vain yksityistilaisuuksissa.

MiMan ja Ollin kotikeittiö

Muutaman kerran kokkasimme kotona. Ehkä seuraavilla reissuilla hieman enemmänkin. Mainitsin jo lasten herkun "pasta pommodorin", tätä yksinkertaista herkkua teimme myös kotosalla. Parastahan se on täydellisen makeista tomaateista valmistettuna, jolloin ruoka ei tarvitse juuri mitään mausteita.

Pasta pommodori

4:lle hengelle tai 2:lle tosi nälkäiselle

N. 500 g makeita kirsikkaterttutomaatteja
3-4 dl kuivaa valkoviiniä
Tuoretta basilikaa kevyesti hienonnettuna
Suolaa
N. 500 g tuorepastaa
Parmesan-juustoa

Laita pannulle tilkka oliiviöljyä ja kuumenna valkoviini sekä kokonaiset kirsikkatomaatit. Lisää myös basilika. Anna tomaattien hautua viinissä ja murskaa niitä esim. puuhaarukalla, kun ne alkavat pehmetä. Lisää suolaa. Anna hautua sakeaksi kastikkeeksi.

Keitä tuorepasta al denteksi. Yhdistä ainekset. Koristele annos tuoreella basilikalla ja raasta pinnalle parmesania. Käsittämättömän yksinkertaista ja herkullista, erityisesti viinilasillisen kanssa nautittuna.

Kävimme ostamassa tämän ruuan ainekset pienestä mamman ja pojan ruokakaupasta, jossa ostokset tehdään pyytämällä, mitä tahtoo. Asiointikieli on italia, mutta tosiaan onnistuimme haasteessa hyvin. Basilikaa saa kimpun, ilmeisesti heidän oman puutarhan antimista, kaupan päällisiksi.

Pastaa, tuoretta tonnikalaa ja jättikatkarapuja

Eräänä alkuiltana mieheni lähti paikallisen kalastajan (tosin Itävallasta lähtöisin olevan), Andrean kanssa kalastamaan tonnikaloja. Valitettavasti tuona iltana ei tullut saalista, mutta mies oli silti hyvillä mielin kalareissusta. Seuraavana aamuna kiipesimme kylälle hakemaan ainekset päivän ruokaan paikallisesta kalakaupasta. Ostimme kaksi isoa tonnikalafilettä sekä 20 kpl jättikatkarapuja. Ostosten kylkeen saimme kimpun lehtipersiljaa. Olisimme halunneet kokeilla myös mustekalaa, mutta sen käsittely kuulosti aika monimutkaiselta emmekä halunneet tällä erää perehtyä sen saloihin enempää. Luonnollisesti taas ainoa asiointikieli oli italia, mutta me selvisimme.

Pienenä yksityiskohtana täytyy mainita, että noin 700 g tonnikalaa ja jättikatkat, jotka olivat aamulla tulleet vastapyydettynä kauppaan, maksoivat noin 22 €.

Siestan aikaan valmistimme pastamme tuoreista merenelävistä käyttäen pohjana pasta pommodorin ohjetta. Koska olin nauttinut edellisestä kokkauskerrasta ylijääneet valkoviinit ja olimme unohtaneet ostaa uutta, käytimme tällä kertaa punaviiniä. Väristä tuli tummempi ja mausta vahvempi, mikä sopisi paremmin liharuualle, mutta ei nyt valiteta, hyvää se oli näinkin.

Tonnikala maustetaan vain suolalla ja pippurilla, paistetaan molemmin puolin voissa ja öljyssä kuumalla pannulla muutama minuutti. Samoihin aikoihin katkaravut lisätään poreilevan tomaattikastikkeen joukkoon. Keitetään tuorepastat ja nautiskellaan.

Gelato

Italiassa kaikki on parempaa, ainakin kun puhutaan ruuasta. Tämä pätee myös jäätelöön eli gelatoon. Italiastakin löytyy perusketjujen jäätelöitä, niille en laita mitään painoarvoa tässä.

Gelaterioita eli jätskibaareja löytyy varmaan kaikkialta, myös meidän kylältämme ja vähän isommassa mittakaavassa läheisestä Scalean kaupungista. Makuja on kymmenittäin ja niiden ulkonäkö on houkutteleva. Minulla on laktoosi-intoleranssi, mutta päätin oireidenkin uhalla maistella noita herkkuja.

Maut tulevat aidoista raaka-aineista, ei esansseista. Mansikka on mansikkaa, mango mangoa jne. Ehdin maistella 5-6 makua, kaikki taivaalisen hyviä. Oma suosikkini oli ehkä pistaasi, jota en valitettavasti tällä reissulla ehtinyt maistella uudestaan.

En muuten saanut reissuni aikana mitään laktoosioireita. Maitokin on Italiassa parempaa!

Caffe Le Mele

Meidän vakiobaarimme, josta olin kuullut jo ennakkoon paljon tarinoita. Liittyy ruokaan vain löyhästi, mutta sillä on tärkeä rooli päivissämme San Nicola Archellassa.

Melessä alkoi useimmat aamuistamme Caffe Americanon merkeissä ja joskus nautimme siellä myös "cornetto con marmelada" eli marmelaadilla täytetyt isot croissantit. Huvilaan siirryttyämme joimme aamukahvin jo kotona, mutta kävimne usein Melessä nauttimassa aamupäivästä kylmät sitruunasoodat. Kylmä juoma olikin tarpeen, kun oli ensin kiivennyt vuorenrinnettä paahtavassa helteessä.

Iltaisin sama paikka oli meidän viini- tai drinkkibaarimme. Aina kun tilasimme alkoholijuomaa ja lapsille kokista, pöytäämme tuotiin myös snacksejä. Alkuun saimme yleensä oliiveja. Välillä oliivit oli maustettu sitruunalla tai bergamontilla tai ne oli marinoitu martinilla. Nopeasti baarissa opittiin tuomaan meille vain ihania vihreitä oliiveja, minä kun en oikein pitänyt mustista oliiviöljyssä marinoiduista. Pöytään tuotiin usein myös sipsejä, nachoja ja salsaa sekä pähkinöitä. Muutaman kerran saimme maistaa erikoisherkkua: tonnikalatäytteisiä pikkupaprikoita, jotka on säilötty oliiviöljyyn. Ylistimme tätä herkkua niin, että saimme niitä purkillisen kotiin. Juuri tätä versiota ei voi kuulemma ostaa mistään. Nyt odottelemme, että tulee sisko kylään, koska päätimme, että purkki aukeaa vasta silloin.

Caffe Le Melen omistaa Christian, jonka sukulaiset taitavat pyörittää koko kylää. Odotin pelottavaa mafiapäällikköä, mutta kohtasin miellyttävän ja kielitaitoisen kaverin. Christianin puoleen on helppo kääntyä, jos törmää ongelmiin ja apua on saatavilla. Hänellä on laajat verkostot ja lämmin sydän. Hän itse asiassa sai meidät pohtimaan uutta reissua syyskuussa.

Livemusiikki-ilta Melessä, Christian hyppäsi muutaman kerran mukaan trumpettia soittamaan.

La Dolce Vita, vol. 2

Toisen lomaviikkomme vietimme mieheni isän huvilalla, San Nicola Archellassa edelleen. Vaaleanpunainen kivihuvila vuorenrinteessä oli vain meidän käytössämme. Talossa on ilmastointi, joten sisällä oli mukavan viileää kovasta helteestä huolimatta. Tilaa on runsaasti kolmessa tasossa, kylpyhuoneitakin on kolme.

Aamukahvit alaterassilla.

Yläparvekkeelta pystyi seuraamaan, kun aurinko laskeutuu mereen. Useana iltana kaupungilta tultuamme vietimme aikaa kahden parvekkeella. Kuuntelimme illan pimeydessä aaltojen pauhuja, ihailimme rantojen valoja ja tähtiä sekä nautimme punaviiniä.

Talossa asuminen oli melkoista siedätyshoitoa korkeanpaikan kammolleni. Aiemmassa tekstissäni kerroin matkastamme rannalle. Talo sijaitsee matkan puolivälissä eli jyrkkää nousua kaupungille ja yhtä jyrkkää laskua uimarannalle.

Yllättävä syntymäpäiväjuhla

Lauantaina lähdimme viettämään päivää rannalle, kuten tavallista. Tuntui, ettei rannalla ole enää mitään kuvattavaa eikä puhelimia muutenkaan tarvitse kantaa mukana. Lähdimme siis ilman lisävarusteita uimaan ja ottamaan aurinkoa.

Siirryimme rantabaariin syömään hedelmiä ja juomaan vettä. Näimme ison seurueen, joka oli kokoontunut syömään lounasta ja prossecco-pulloja availtiin ahkeraan tahtiin. Vähitellen ymmärsimme, että päivänsankari oli iäkäs herrasmies, Walter, jonka kanssa mieheni on tehnyt hieman tuttavuutta aiemmalla Italian reissullaan. Walter tuli kaatamaan meillekin juomaa ja tarjosi myös kotitekoista äyriäispastaa, joka muuten oli erinomaista. Pastaruuat eivät ainakaan Calabriassa ole kermaisia. Tässäkin ruuassa pasta sai makunsa oliiviöljystä, yrteistä, suolasta ja pippurista. Lisäksi oli paistettuja katkarapuja, mustekaloja ja simpukoita.

Hieman myöhemmin Walter pyysi meidät seuraansa. Keskustelua oli vain vähän, koska yhteistä kieltä ei ole ja meidän italiamme on hyvin yksinkertaista. Nythän ei myöskään ollut Google-kääntäjää apuna.

Pian Walter sanoi "andiamo" ja pyysi elein meitä seuraamaan. Rantaan oli tullut risteilyvene, johon lounasseurue oli pakkautunut ja nyt meidät pyydettiin mukaan. Lapset jäivät rannalle, koska emme olleet ymmärtäneet, mitä tapahtuu. Kiipesimme veneeseen ja alkoi iloinen retki lähisaaria kiertäen. Ajoimme muutamaan luolaan ja ihmiset hyppivät uimaan. Italialainen musiikki soi, oli puhetta ja naurua eikä kukaan tuntunut kummeksuvan, mitä me kaksi ummikkoa teimme siellä. Retkessä meni varmaan muutama tunti ja me nautimme siitä täysin. Harmi, ettei niistä kauniista maisemista ja iloisesta tunnelmasta ole kuvia.

Ilmeisesti olimme mukana Walterin 70- tai 77-vuotissyntymäpäivillä. Siinä muuten on niin elämäniloisen ja terveen tuntuinen ihminen, että se lisäsi uskoani välimeren ruuan terveysvaikutuksiin: paljon auringon kypsyttämiä kasviksia, oliiviöljyä, mereneläviä ja pastaa.

Uusia tuttavuuksia

Kosketukseni Italiaan on vielä hyvin vähäinen enkä pysty yleistämään, millainen on Italia tai italialaiset. San Nicola Archellassa on ainakin välitön tunnelma. Paikka on pieni ja koska ulkomaalaisia on vain vähän, monet muistivat mieheni ja hänen lapsensa kahden vuoden takaa. Myös minut otettiin lämpimästi vastaan baarissa, ruokapaikassa ja lähikaupassa.

Vain muutama puhuu englantia koko kylässä. Me opimme tilaamaan ruokamme italiaksi, asioimme myös ruoka- ja kalakaupassa italiankielellä. Olemme aika ylpeitä suorituksesta.

Erityisesti mieheni, joka on minua suulaampi kävi pitkiä keskusteluja ravintoloiden henkilökunnan kanssa. Vierailukutsuja on esitetty puolin ja toisin sekä kontaktit Facebookissa luotu.

Viimeisenä iltana vakiobaarimme omistaja, jonka suku muuten on merkittävässä asemassa kylällä, antoi meille lahjaksi purkillisen paikallista herkkua, tonnikalatäytteisiä pikkupaprikoita sekä pienen likööripullon.

Vakioravintolastamme saimme pullon kotitekoista punaviiniä sekä paikallista maustetahnaa 'njudaa. Me puolestamme veimme turkinpippureita sekä turkinpippurisuklaata. Baarissa jo opetellaan salmiakkikossun tekoa, heidän mielestään sopiva nimi drinkille on Poison.

Meitä on jo pyydetty palaamaan syyskuussa, kun kesäsesonki on ohi. Jos vain lomat järjestyvät ja rahat riittävät, saatamme lähteäkin. Tuo pikkukylä ja sen asukkaat ovat tehneet meihin vaikutuksen.

Unelma Italiasta

Meidän unelmamme ja samalla tavoitteemme on muuttaa jonain päivänä Italiaan. Periaatteessa paikka voisi olla mikä tahansa viehättävä pikkukylä lähellä merta, mutta San Nicola Arcella on mitä todennäköisempi kohde, koska tunnemme jo siellä ihmisiä. Meitä viehättää paikan leppoisa elämäntyyli, hyvät olosuhteet omavaraiselle ruuan hankinnalle, edullinen hintataso, lämpö sekä ihana ruoka.

Me emme kaipaa suurta huvilaa vuorenrinteestä. Ihan riittäisi mukava huoneisto kaupungilta.

On toinen asia, toteutuuko unelma koskaan tai milloin se toteutuisi. Unelma kuitenkin kantaa ja tuo tavoitteita arjen keskelle.

La dolce vita

Italia sykähdyttää. Olen täällä ensimmäistä kertaa, vaikka olen aina ollut varma, että tulen rakastamaan tätä maata.

Elämä vuorenrinteellä sijaitsevassa San Nicola Archellassa on mukavan leppoisaa. Viikonloput ovat vilkkaita, mutta arkipäivät ovat vielä uneliaan rauhallisia. Turistikausi on vasta alkamaisillaan. Turistit tulevat tänne pääosin Napolista, mutta aamulla onnistuin näkemään muutaman aasialaisen turistin kameroineen. Yleensä kaikki ulkomaalaiset täällä ovat venäläisiä, joilla on täällä asuntoja.

Auringossa on kuumaa, mutta sehän ei minua haittaa. Meillä on varjoisa parveke, jossa on mukavaa istuskella. Rannallakin on tarjolla suojaa auringolta silloin, kun aurinko tuntuu liian paahtavalta.

Aamuisin useimmiten syömme kotona aamupalan. Tuoretta leipää ja käsittämättömän hyvää mozzarellaa ja parmankinkkua. Kahvipannua ei ole, joten seuraavaksi kävelemme vakiobaariimme nauttimaan kaffe americanot. Me rakastamme tummapaahtoista kahvia ja täällä kahvi todella on tummaa ja hyvää. Joskus otamme italialaisten herkkua, hillo- tai suklaatäytteistä cornettoa. Se on makea croissantin tyyppinen leivonnainen. Alkuun tuntui, ettei se sovi ruisleipään tottuneelle suomalaiselle, nyt sitä tekee välillä jopa mieli.

Matka rannalle on mielenkiintoinen ja ihan ensimmäisen kerran aiheutti hirveää tuskanhikeä minulle. Kaupungilta lähdetään alas jyrkkää tietä alaspäin. Mieheni varoitti tästä etukäteen, mutta täällä jyrkkä on saanut uuden merkityksen. Se on, helvetti sentään, suunnilleen pystysuora! Kaupungilta on myös käveltävä yhdet pystysuorat kiviportaat. Portaat ovat vinossa ja epätasaiset, jokaista askelta on tarkkailtava.  Porraskuilu on kapea ja jos minulla olisi yhtään leveämpi peppu, jäisin jumiin portaisiin. Niin, tieosuudellakin on erilaisia yllätyksiä, tiestä töröttävät metalliputket ja mahdolliset irtokivet tekevät reitistä hengenvaarallisen. Kun tästä on selvitty, olemme puolivälissä. Seuraava haaste on jyrkänteeseen rakennetut, mutkittelevat portaat. Välillä askelmat ovat tasaisia ja helppoja, mutta välillä on korkeuseroja, ja askelmat ovat epätasaisia. Joissain kohdissa pudotuksen näkee selkeästi ja minua hirvittää. Yleensä tuijotan vain jalkoihini ja keskityn pitämään kiinni kaiteista. Näitä portaita alas rannalle on 305.

Rannalla on kaunista, jännittävän matkan arvoista. Rantaelämä on rennon letkeää. Rantaviiva on täynnä uimarantoja toisensa perään. Jokaisella oma yrittäjä, joka pitää rantabaaria ja vuokraa rantatuoleja sekä veneitä yms. Meidän rantaamme pitää pienikokoinen, iäkäs italiaano Franco. Päivät ovat tähän mennessä olleet kauniita, pilvet ovat asettuneet ylemmäs vuorille. Rannalla uimme, palvomme aurinkoa ja välillä käymme Francon baarissa vilvoittelemassa. Eilen meille tarjottiin paikallista punaviiniä useampi lasillinen, ihan vieraanvaraisuutena, viiniä ei rannalla ole myynnissä.

Ylöskipuaminen on lähes yhtä jännittävää kuin alaspäin meno. Montaa virvoketta ei sen vuoksi uskalla päivällä nauttia.

Alkuillasta menemme aperitiiville vakiobaariimme, Caffe Le Meleen. Yleensä nautimme paikallista punaviiniä, joka tarjoillaan viilennettynä. Tietenkin välillä valitsen myös Prosseccon tai aperol spritzin. Meille tuodaan myös paikallisia, tuoreita oliiveja, jotka on välillä marinoitu sitruunalla tai esim. martinissa. Välillä he latovat pöytään erilaisia snackseja meille ja lapsille, kaikki "on house". Vain omistaja ja yksi toinen henkilö puhuu englantia, mutta nopeasti täällä kehittää auttavan italiankielitaidon.

Päivisin elämme yleensä tomaateilla ja hedelmillä sekä vedellä ja muutamalla Peroni-oluella. Illallisen syömme vasta klo 20-21. Päivällä ei kaupungillakaan saa oikein mitään, kaikki on kiinni klo 13-17. Ruokapaikat aukeavat vasta klo 19 aikaan. Mutta italialainen ruoka ansaitsee ihan oman postauksensa.

Illallisen jälkeen menemme usein takaisin Meleen. Täällä on normaalia, että perheet istuvat illalla baarissa tai lapset leikkivät viereisessä puistossa. Täällä ei kukaan katso karsaasti, että istumme iltaa lasten kanssa. Alkoholia juodaan, mutta humalaisia ei täällä näy. Välillä istumme iltaa tovin "kotiparvekkeellamme".

Italialainen elämänrytmi tuntuu mukavalta, ainakin täällä pikkukaupungissa. En tiedä, mitä todellinen arki täällä olisi, mutta jos meillä olisi varaa, voisimme hyvin asustella täällä pidempiäkin aikoja. Kumpikaan meistä ei ole kiinnostunut kaukomaista, mutta Italia tuntuu kohteelta, jonne haluamme palata yhä uudestaan. Olemme tässä miettineetkin, että opiskelisimme hieman kieltä.

Seikkailu Italiassa alkoi eikä kaikki aina mene kuin suunniteltu

Keskiviikko oli tiukkaa matkustamista Loviisasta kohti Etelä-Italiaa. Reissussa on jo ollut omat kiemuransa, vaikka alkumatka sujuikin lupaavasti.

Suomessa ajoimme auton Tikkurilaan miehen veljen luo ja sieltä tilasimme taksin kentälle. Tämän kerron, koska pääsimme samalla testaamaan vapautunutta taksikilpailua ja -sovelluksia. Tilasin taksin FixuTaxi-sovelluksella. Oli helppoa ja sovellus kertoi minulle heti kyydin hinnan. Sain ilmoituksen, kun meidän taksimme oli tulossa ja pystyimme jopa seuraamaan sovelluksen karttanäkymässä auton lähestymistä. Palvelukin oli ystävällistä ja kuljettaja vei meidät terminaalissa juuri sellaiseen kohtaan, että Norwegianin lähtöselvitys oli heti sisäänkäyntimme kohdilla. Kaikki sujui niin helposti ja kätevästi.

Turvatarkastuksen jälkeen minun piti päästä tekemään perinteiset matkajutut: käynti Victoria's Secretin myymälässä ja sen jälkeen Prosseccoa. Victorialla oli tällä kertaa kunnon alennukset. Pikkupöksyt maksoivat vain 5 € / kpl ja kyllähän niitä jokuset lähti matkaan, vaikka kaikkein hemaisivimmat mallit taisivat olla loppu. Mukaan lähti myös pinkki toppi, sekin reilulla alennuksella. Alennusmyynti pehmitti miehenikin, joka osti tyttärelleen suloisen lompakon, normaalihinta 50 €, mutta nyt siitä tuli alennusta 75 %!

Matkantekoa halki Italian

Lento oli hiukan myöhässä, mutta emme jaksaneet olla siitä huolissamme. Me tiesimme, että Roomassa junaan ehtiminen saattaisi olla täpärällä emmekä sen vuoksi olleet ostaneet junalippuja ennakkoon. Saapuminen Rooman kentälle, joka itse asiassa sijaitsee Fiuminciossa sujui hyvin. Kentällä oli hyvät opasteet junille. Etukäteen olin selvittänyt, että paras vaihtoehtomme on Leonardo Express, joka kulkee suoraan Rooman päärautatieasemalle. Lippuja en uskaltanut ostaa etukäteen, koska en ollut varma sivuston, jolle päädyin, luotettavuudesta. Laitureiden vieressä olevasta lehtikioskista ostimme liput. 11-vuotias matkusti ilmaiseksi.

Junassa totesimme, että tulemme ehtimään hyvin junaan. Lippuja en vain enää onnistunut ostamaan netissä. Junamatka Roomaan kesti noin puoli tuntia. Perillä löysimme lipunmyynnin helposti ja saimme ystävällistä palvelua englanniksi. Aikaisempi juna oli varattu täyteen, mutta seuraava ja viimeinen vaihtoehtomme lähtisi vain puoli tuntia myöhemmin. Meidän piti ensin matkustaa Napoliin ja siellä olisi 20 minuuttia aikaa vaihtaa Scaleaan vievään paikallisjunaan. Kakkosluokan liput oli loppuunmyyty, mutta ykkösluokan hinta ei ollut mahdoton, varsinkaan kun ensimmäisessä junassa molemmat lapset matkustaisivat ilmaiseksi. Aikataulun mukaisesti olisimme Scaleassa 22.15. Ihan mahtavaa, mikä nyt enää voisi mennä pieleen!

Matka oli tähän mennessä mennyt vähillä syömisillä, mutta nyt oli aikaa käydä haukkaamassa pientä suolaista. Lapset tosin päätyivät pirtelöihin sekä suklaamuffinssiin ja hillolla täytettyyn croisanttiin. Me aikuiset nautimme smoothiet ja pinaatti-juustotäytteiset piiraat.

Mennessämme junaa odottelemaan, oli näytöllä kylmäävä tieto: juna myöhässä 15 minuuttia! Toisaalta tuli kotoisa tunne, koska tämähän oli kuin Suomessa. Lopulta junamme lähti 25 minuuttia myöhässä.

Ykkösluokassa oli viihtyisää. Saimme tarjoiluvaunusta vettä ja virvoitusjuomia maksutta. Harmi vaan, ettei ollut Prosseccoa. Hermostutti miten matkamme jatkon käy, koska toista paikallisjunaa ei sinä päivänä lähtisi. Lippuja ei tultu tarkistamaan, mutta sain pysäytettyä yhden junahenkilön ja kysyin, olisiko mitään mahdollisuutta saada paikallisjuna kiinni. Jonkin ajan kuluttua hän tuli kertomaan, että asia järjestyy ja sanoi, mille laiturille meidän pitäisi mennä. Siinä välissä olin jo etsinyt majoitusvaihtoehtoja Booking.comista. Tilanne ei olisi mahdoton, jos jäisimmekin junasta.

Napolin asemalla kiiruhdimme kohti oikeaa laituria, niin reippaasti kuin siinä ryysiksessä matkatavaroiden ja kahden väsyneen varhaisteinin kanssa pystyi. Juuri kun pääsimme laiturille ja mies alkoi leimata lippujamme, näin kun junayhtiön edustaja antoi junalle lähtöluvan. Minä kiiruhdin kohti junaa ja virkailija puisteli minulle. Alkoi kiivas keskustelu siitä, että meille oli luvattu jatkoyhteyden onnistuvan. Juuri sillä hetkellä virkailija ei osannut englantia, mutta tajusi virheen. Meidät johdatettiin asemalle ja alkoi asian selvittely. Tässä vaiheessa virkailija oli oppinut auttavaa englantia.

Emme halunneet junaa toiseen määränpäähän, koska emme tunteneet muita paikkoja ja olimme sopineet kyydin Scaleasta lopulliseen kohteeseen. Virkailija tarjoutui järjestämään meille hotellin. Suostuimme siihen, vaikka emme heti edes tajunneet, että yöpyminen menisi junayhtiön piikkiin. Odottelu oli piinaavan pitkä, oli kuuma ja oli nälkä, mutta lopulta saimme käteemme hotellivoucherin.

Hotelli Ramada on neljän tähden hotelli vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä rautatieasemalta. Hotellin vastaanotossa oli ystävällinen kaveri, joka ilmoitti varanneensa meille parhaan vapaana olevan huoneen eli juniorsviitin. Hän totesi, että pitäähän sitä saada vastinetta, kun kerran junafirma maksaa.

Valtavassa sviitissä, jossa oli oma pieni makuuhuone lapsille, harmitus ja matkaväsymys kaikkosivat. Lopulta Trenitalia hoiti siis asian loistavasti, vaikka asioiden hoitaminen olikin hidasta.

Matka jatkuu

Torstain valjetessa tajusimme, että emme olleet edellisen päivän tohinassa varmistaneet junalippujemme kelpoisuutta tämän päivän junaan. Runsaan aamiaisen jälkeen lähdimme mieheni kanssa vielä juna-asemalle selvittelemään asiaa.

Ensin ei meinannut mikään onnistua, mutta kun virkailija hetken selvitteli asiaa takahuoneessa, johan järjestyi lippujen siirto. Selvittelyn kunniaksi nautimme hotellin aulassa lasit Prosseccoa.

Puolen päivän jälkeen taas Napolin rautatieasemalle. Pakkauduimme melko täyteen paikallisjunaan ja hikinen kolmen tunnin junamatkamme Scaleaan alkoi.

Juna kulki poikki Italian vuoristoisen rannikon. Välillä saatoimme ihailla vuoria ja rantaviivaa, välillä olimme vuoren sisällä pitkissä tunneleissa. Ainoa ilmastointi oli avoimet ikkunat.

Mietteitä Napolista

Toivon, ettei sanonta "nähdä Napoli ja kuolla" pidä paikkansa. Liikenne on niin sairasta ja tien ylittäminen edes suojatiellä on lähes mahdotonta, joten kuolemaa täällä uhmataan koko ajan. On likaista ja rähjäistä. Kokemukseni on vain yhdeltä kadun pätkältä, mutta totesin jo nähneeni ihan tarpeeksi. Paikan rikollisuuskin on sitä luokkaa, että kaupunki ei kiinnosta minua enää yhtään.

Hotellimme oli onneksi viihtyisä ja turvallinen. Siellä oli myös oma ravintola, jossa oli kohtuuhintaista ja erittäin hyvää italialaista ruokaa. Ei siis onneksi tarvinnut illalla lähteä lasten kanssa etsimään kaupungilta ruokaa.

Jätin kaupungin mielellään taakse tutustumatta siihen tai sen nähtävyyksiin yhtään enempää. Näitä ei kannata pitää asiantuntija-arvioina, mutta itselleni riitti tämä kokemus.

Majoittuminen San Nicola Archellaan

Lopullinen määränpäämme oli pikkuinen kylä tai kaupunki Italian nilkassa. Scaleasta oli viiden minuutin automatka San Nicola Archellaan.

Ihan ei mennyt suunnitelmien mukaan tämäkään vaihe, mutta oikeastaan meille kävikin paremmin. Saimme käyttöömme oman asunnon kylän keskustasta. Tässä talossa on kolme asuntoa. Alakerrassamme asuu venäläinen Elina italialaisen miehensä kanssa. Vieressämme asuu Elinan anoppi, varsinainen vuokraemäntämme, vaikka kaikki asiat hoidamme Elinan kanssa.

Asunnossamme on kaksi makuuhuonetta, keittiö, olohuone ja kylpyhuone. Lisäksi meillä on kaksi parveketta, molemmista näköala vuorille. Voimme myös käyttää kattoterassia, josta on vielä paremmat näköalat.

Sisäänkäynti meille.

Portaat kattoterassille.

Meidän terassinäkymät.