Urapolulla

Minulla ei ole enää uraa, on vain työ, jossa käyn ihan puhtaasti vain rahan takia.

Viime viikolla CV:tä päivittäessäni tajusin, että en ole mennyt kymmeneen vuoteen juurikaan eteenpäin, ei merkittäviä jatkokoulutuksia, ei urakehitystä eikä mitään muutakaan. Olen välillä yrittänyt kouluttautua, mutta törmännyt seinään niissä yrityksissäni. Osa esteistä on työperäistä, osa minun itseni asettamia, vaikka haluan kehittyä, en halua tehdä sitä työajan ulkopuolella.

Työskentelen viestinnän parissa ja edellä kirjoitetusta huolimatta pidän työstäni, mutta intohimoni ovat toisaalla. Eilen koin pienen järkytyksen, kun työpaikallani esiteltiin uusi organisaatio. Ensin vaikutti siltä, että minulla ei ole paikkaa tuossa organisaatiossa, nimikkeeni oli pyyhkiytynyt pois organisaatiosta. Vaikka tiesin, että ketään ei irtisanota, näytti tilanne todella huonolta. Hetken aikaa voin fyysisestikin huonosti, hikoilin ja huimasi. Mietin vain, miten me pärjäämme, jos minä menetän työni. En siis miettinyt urakehitystä, vaan rahaa.

Kun tilanne sitten rauhoittui, löysin nykyistä "huonomman" nimikkeen alta minun nykyisiä työtehtäviäni. Suunnittelijasta tulee koordinaattori, mutta nimikkeen alta löysin juuri niitä minua kiinnostavia ja haastavia tehtäviä, joiden parissa haluan työskennellä ja kehittyäkin edelleen. Huonompi titteli, joka viittaa enemmän suorittavan työn tekemiseen, on oikeastaan minulle helpotus. En ole enää aikoihin ollut uraorientoitunut, en ole valmis tekemään pitkää päivää eikä työ ole ykköspaikalla elämässäni. Koordinaattorilta ei kukaan voi edellyttää muuta kuin normaalia panosta. Tietenkin teen työssäni parhaani ja parhaat päivät ovat sellaisia, jolloin oikeasti saan tulosta aikaan. Haluan kuitenkin selvitytyä normaaleilla kahdeksan tunnin työpäivillä uhraamatta sen enempää kallisarvoista vapaa-aikaani, koska päiväni ovat joka tapauksessa pitkiä työmatkojen vuoksi enkä muutenkaan.

Onko vastassa umpikuja vai jatkuuko polku?

Olen tietoinen, että intohimon puute myös näkyy työpaikallani, erityisesti omassa tiimissämme. En ole pystynyt tekemään uuteen esimieheeni hyvää vaikutusta, rehellisesti en ole edes yrittänyt enkä välittänyt. Pärjäilen töissä, mutta paloa ei ole ja vetäydyn usein (lähes aina) tiimipalavereissa keskusteluista. Näistä syistä en olisi ollut yllättynyt, vaikka minulla ei tosiaan olisi ollut minkäänlaista paikkaa uudessa organisaatiossa.

Kun ehdin tunnin ajan olla varma, että saamani "alennus" olisi ollut dramaattisempi, ehdin myös ajatella. Tuo taito minulla siis on. Kriisin kohdalla en lamaannu, vaan alan suunnitella, mitä tästä eteenpäin. Tuollaisessa tilanteessa olisin valmis tekemään muutakin työtä kuin viestintä-/markkinointihommia, kunhan työpaikka löytyisi lähempää kotia. Työttömänä löytyisi rohkeutta myös hakeutua määräaikaiseen työsuhteeseen, viestintätehtävissä löytyy tällä hetkellä niitä paljon enemmän avoimena kuin vakituisia paikkoja. Niin kauan kuin minulla on turvallinen vakituinen työ, tuntuu vaikkapa vuoden työsuhteeseen hyppääminen liian kovalta riskiltä.

Loviisaan muutettuani olen seuraillut erityisen herkästi työmahdollisuuksia akselilla Porvoo-Loviisa-Kotka. Voin kertoa, että niitä mahdollisuuksia on todella vähän, varsinkin nyt kun minulla vielä on kohtuullisen hyväpalkkainen ja muutenkin hyvä työ Helsingissä. En ole valmis joustamaan kovinkaan paljoa tulotasossani ellei sitten ole pakko.

Porvoossa on lyhyen ajan sisällä vapautunut pari mielenkiintoista paikkaa. Toisessa edellytettiin korkeakoulututkintoa ja ruotsinkielen taitoa, ja kaiken lisäksi työ oli määräaikainen. Olen käynyt vain opistotasoisen koulutuksen, mutta toisaalta toimenkuva oli sellainen, josta minulla on paljon kokemusta. Ruotsinkieleni, no se on aika surkea, mutta opittavissa uudelleen. Kielitaito on olemassa jossain tuolla mielen perukoilla. Toinen työpaikka sitten, edellytyksenä oli myös opittavissa oleva ruotsinkieli sekä ajokortti, jota minulla ei ole. Ei ole silti sanottu, ettenkö yrittäisi hakea noita paikkoja.

Pohdin tässä, että minun kannattaisi alkaa opiskella ruotsia, ihan omalla ajallani. En usko, että minulla menisi kovinkaan kauaa, kun jo puhuisin tarpeeksi hyvää ruotsia. Kielitaitoni on enemmänkin ruosteessa kuin muuten olematon ja arastelen sen vuoksi ruotsiksi puhumista.

Välillä unelmoin pienestä putiikista Loviisassa tai Porvoossa, ei sellaisella elantoaan tienaisi, mutta jos olisi rikas, voisi sitä pitää omana pikku harrastuksena. Jos talous antaisi periksi, jättäytyisin mielelläni pois perinteisestä työelämästä ja puuhastelisin erilaisten projektien parissa. Kirjoittelisin, panostaisin blogiini myös visuaalisesti, matkustelisin ja mitä sitten ikinä keksisinkään...