Uusilla poluilla

Tuttuja ranta-aittoja, mutta ei tällä kertaa joen rannalla.

Tänä keväänä olen viihtynyt yhä enemmän Loviisassa. Siihen toki on syynsä, mutta tuleepahan samalla tehtyä tuttavuutta minulle vieraaksi jääneen naapurikaupungin kanssa. Loviisa on kuin Porvoon pikkusisko, pienen kaupungin ihastuttavat puutalot muistuttavat minua kotikaupungistani. Ehkä ne ovat jopa samoihin aikoihin rakennettuja kuin Porvoon talot, Porvoo kun on palanut muutamaan otteeseen.

Loviisa on reilu 15.000 asukkaan kaupunki, joka on perustettu vuonna 1745. Porvoo on muuten perustettu noin vuonna 1380 ja asukkaita kaupungissa on nykyisin 50.000. Toki asukasmäärä johtuu laajasta entisen maalaiskunnan alueesta, jossa itsekin asustelen.

Takaisin Loviisaan... Loviisa on viihtyisä pikkukaupunki, jossa on historia vahvasti läsnä. Mikä parasta, kaupunki on rakennettu aivan meren äärelle. Ei ihmekään, että kaupunki vei sydämeni, aivan kuten eräs kaupungin asukas. Odotan innolla kesää, jolloin tämä merenrantakaupunki näyttää parhaat puolensa: terassiravintolat, linnoitussaaren, kesätapahtumat sekä Onnelin ja Annelin ihastuttavat leikkipuistot (aina saa lapsettaa)... Ja ajatella, kaupungin uimaranta on aivan kivenheiton päässä kaupungin keskustasta!

Lauantaina oli päästävä tutustumaan kaupunkiin juosten. "Paikallisopas" suunnitteli reittini ja sitten vain kuulokkeet korville ja menoksi. Juuri lenkille päästyäni taivaalle alkoi kerääntyä pilviä, mutta eivät ne lannistaneet lenkkifiilistä ja merenrantareitti oli todella kaunis pilvistä huolimatta.

Uhkaavat pilvet eivät haitannet nauttiessani merinäkymästä Laivasillan alueella.

Aivan keskustan tuntumassa oli kahdet linnoituksen rauniot. Kesällä on ehdottomasti koettava Svartholman linnoitussaari.

Pastaa ja grilliruokaa - yksinkertaista ja hyvää

Lenkin jälkeen tuli kova nälkä ja pitihän vajaan 50 minuutin lenkillä menetetyt kalorit korvata.

Keskityin tarkkailemaan ja viininmaisteluun.

Grilliin päätyi chilimakkaraa ja entrecotepihviä, joka oli erittäin hyvin maustettu. Lisukkeeksi tuli yksinkertainen pasta, jonka maku oli viedä kielen mennessään.

Pastan ainekset:

Pinaattituorepastaa
Aurinkokuivattua tomaattia
Kirsikka- ja luumutomaatteja, keltainen tuo mukavasti lisää väriä ruokaan
Basilikaa
Persiljaa
Oliiviöljyä

Keitä pasta. Valuta keitinvesi ja lisää kattilaan reilusti oliiviöljyä. Lisää kattilaan pasta sekä muut ainekset ja hauduttele miedolla lämmöllä muutama minuutti. Tätä ohjettahan voi vaihdella erilaisilla lisukkeilla.

Albert Edelfeltin jalanjäljillä Haikkoossa

Sunnuntaina lähdin omilla kotikonnuillani kävelylle. Tällä kertaa suuntana ei ollut merenranta, vaan päätin mennä metsään.

Haikkoossa on metsälampi, josta en ollut tiennyt mitään ennen kuin pari vuotta sitten, siitä huolimatta, että reitti lammelle on oikein opastettu. Taiteilija Albert Edelfeltillä oli ateljee Haikkoossa ja monet hänen maalauksistaan on maalattu Haikkoon ja Porvoon maisemissa.

Tässä metsässä on myös pieni kuntoilupolku, jossa olen joitakin kertoja käynyt lenkkeilemässä, lammesta tietämättömänä.

Hiljainen maisema, tumma lampi ja sen pintaan heijastuvat puut rauhoittivat mielen. Nojasin koivun runkoon ja seisoin aivan lammen rannalla siitä huolimatta, että tennarit hieman kastuivat. Oli mukavaa mietiskellä ja vähän unelmoidakin. Paikalle tupsahtanut maastopyöräilijä poistui välittömästi vähin äänin. Ehkä se näkyi ulospäin, että halusin olla yksin ja nauttia maisemasta.

Haikkoon lampi.

Ja Edelfeltin näkemys lammella kylpevistä neitokaisista.

Pieni metsä ihan asutuksen lähellä tuntuu rauhoittavalta.

Ole olemassa

Pääsiäinen on tuntunut ihanasti minilomalta. Neljä päivää vapaata ja aikaa tehdä vaikka mitä, paitsi pestä ikkunoita.

Aikaa on riittänyt niin lenkkeilyyn, läheisten näkemiseen kuin viinin yliannosteluun. Ujo introvertti pääsi kotibileisiin naapurikaupunkiin. Kaikki muut tunsivat toisensa jo useiden vuosien ajalta ja minä yritin sopeutua joukkoon. Viiniä kaksin käsin, niin on helppo sopeutua tilanteeseen kuin tilanteeseen. Jos kutsuja tulee jatkossakin, niin sitten ehkä onnistuin osoittamaan, että olen todella kiva ja ihana ihminen... Jos ei, niin siihenkin on varmana syynsä.

Grillikausi aukesi bileissä, lumisateesta huolimatta. En olekaan maininnut aiemmin, mutta olen nykyisin erittäin innostunut miehistä, jotka nauttivat hyvästä ruuasta ja viinistä, kuten minä. Vielä parempaa, jos toinen myös tykkää tehdä ruokaa minulle.

Grillin uumenissa valmistui possua ja parsaa.

Uusi kausi

Minulla on koko ajan sellainen tunne, että olen nyt taitekohdassa, elämä on muuttumassa ja uusi alku on käsillä. En osaa sanoa tarkalleen, mitä on tapahtumassa, mutta ainakin henkisesti oma tapani ajatella ja nähdä asioita on muuttunut. Oikeastaan on aikaa kivaa olla nelikymppinen, kokemus tuo perspektiiviä asioihin ja varmuutta monessakin suhteessa. Tässä vaiheessa ymmärtää myös elämän rajallisuuden, kannattaa elää ja nauttia nyt, tässä hetkessä.

Yksi elämääni tulleista ihmisistä on ihana, viisas ja kaunis taiteilija. Hän on vielä alle 30-vuotias ja silti hänessä on viisautta enemmän kuin monella muulla, senpä vuoksi voin kutsua häntä vanhaksi sieluksi. Hänellä on ollut merkittävä vaikutus meidän tiimissämme töissä, olemme kaikki tulleet ulos kuoristamme tuon valopilkun ilmestyttyä. Hän jatkaa eteenpäin toisaalle, mutta hän kosketti minun ja muutaman muun sielua. Jokin tarkoitus sillä oli, että hän ilmestyi elämääni. Toivon, että se yhteys ei katkea, kun työkaveruus päättyy ja sittenkin, kun hänestä tulee tunnustettu artisti tai mitä tahansa. Hän on ihminen, jota ihailen paljon, hänen rohkeutensa ja viisautensa olkoon esimerkkinä minulle ja kaikille muille. Tämän ihanuuden kappale Ole olemassa on nyt julkaistu Spotifyssa ja kuuluu minun Herkistelyä-soittolistalleni.

Välillä menee kuin Strömsössä

Ruokapäivitys. Kun tunnustin viimeksi epäonnistuneeni kokkailuillani, pitää uskaltaa kertoa myös onnistumisista.

Minulla oli eilen kaamea kankkunen, mutta illallista piti tehdä, kun sellaisen olin luvannut tehdä. Turvauduin nytkin ystäväni Jamie Oliverin resepteihin ja valmistin risottoa. Risotto on tuhtia sellaisenaan ja kuuluu lempiruokiini. Harmi, että suomalaiset väärinkäyttävät risotto-nimeä ja kutsuvat keitetyn riisin, herne-maissi-paprikan ja lihan sekoitusta tuolla nimellä.

Risottoa, parmankinkulla ja ricotta-juustolla

Ensin tunnustus, reseptissä piti käyttää pecorino-juustoa, joka on kova juusto. Jostain syystä ostin ricottaa, mutta ei se ruokaa huonoksi tehnyt, ei lainkaan. Eikä tuosta lähikaupastani löytynyt timjamia, joten käytin yrttinä persiljaa. Ja nythän sain sitten tuunattua oman reseptin tästä ruuasta.

3 salottisipulia
2 valkosipulin kynttä
400 g risottoriisiä
1-2 dl kuivaa valkoviiniä
noin litra kanalientä
100g parmesania raastettuna
100 g voita
8 viipaletta parmankinkkua
ricotta-juustoa
tuoretta persiljaa

Nami, nami

Kuullota sipulit ja valkosipulit oliiviöljyssä. Lisää riisi ja kuullota, kunnes riisi muuttuu läpinäkuultavaksi. Lisää viini. Tämä on se hetki, kun kannattaa tuoksutella ruokaa, kiehuva viini aiheuttaa herkulliset höyryt.

Kun viini on imeytynyt riisiin, lisää lientä kauhallinen kerrallaan. Sekoita koko ajan, jotta riisistä irtoaa tärkkelystä. Anna aina edellisen kauhallisen imeytyä ennen kuin lisäät seuraavaan. Kauhallisten yhteydessä pitäisi myös rouhia suolaa joukkoon, mutta en suorittele lisäilemään suolaa jokaisen kauhallisen yhteydessä. Riisin kypsyttely kestää 15-20 minuuttia. Kannattaa maistaa, riisin pitäisi olla pehmeää ja tuntua silti napakalta suussa.

Kun riisi on kypsynyt, lisää voi ja parmesan. Sekoita ja anna olla kannen alla noin 5 minuuttia. Kun olet laittamassa ruokaa tarjolle, lisää pintaan ricotta-juusto, parmankinkku ja persilja.

Nauti kuivan valkoviinin kera.

Unelmat ja onnellisuus

Tänään auringoinpaisteisella merenrannalla mietin sitä, unelmia ja onnellisuutta. Ymmärsin eläväni itselleni oikeanlaista elämää. Tietenkin minulla on unelmia, mutta niin kuuluu ollakin. Silti nyt on hyvä olla juuri näin.

Unelmani ovat muuttuneet. En unelmoi samoista asioista kuin parikymmentä vuotta, kymmenen vuotta tai edes kolme vuotta sitten. Unelmani ovat yksinkertaisempia ja hieman itsekkäämpiäkin, sillä uskon, että kaikki hyvä lähtee minusta itsestäni ja laitan oman hyvinvointini monen asian edelle. Minulla ei ole mitään annettavaa kenellekään ellei itselläni ole hyvä olla, henkisesti ja fyysisesti.

Näkymä lenkkireitin varrelta.

Olen käsittämättömän onnellinen omassa, yksinkertaisessa elämässäni, täällä metsän ja meren läheisyydessä. Ammatillisesti olen ehkä hukassa, mutta muussa elämässä kaikki on hyvin. Katson menneisyyttä ja se kaikki tuntuu vieraalta. Kaikella on tarkoituksensa ja kaikki kokemukset ovat vieneet minua eteenpäin, mutta tuntuu kuin olisin eri ihminen kuin aikaisemmin ja toisaalta enemmän minä kuin koskaan.

Viime vuosi oli todella upea vuosi, tämä tuntuu olevan vieläkin parempi vuosi. Koko alkuvuosi on ollut täynnä menoja, jopa niin paljon, että alkaa introverttiä väsyttää. Onneksi reilun kahden kuukauden päästä pääsen vetäytymään vuoriston rauhaan ihan yksin. Odotan sitä yhtä paljon kuin jännitän ensimmäistä matkaani yksin.

Mikä musta tulee isona?

Miten joskus lapsena tuohon oli helpompaa vastata? Vastaus oli aina "minusta tulee kirjailija". Jossain vaiheessa kuitenkin realismi tuli vastaan, täytyy hankkia ammatti ja työ, kirjoja olisi hauskaa kirjoittaa, mutta se vasta vaatii työtä. Päätinpä siis hankkia kivan ammatin ja opiskelin viestintää. Työ on mielenkiintoista, muuttuvaa ja haastavaa, mutta aikavarkaat, muut tehtävät, tuen puute ja oma turhautuminen estävät lopulta ammatillisen kehittymisen. Enkä minä edes taida olla tarpeeksi uraihminen omistautuakseni työlleni ihan vaan huvikseni. Suhteeni työhön on kaksipiippuinen: periaatteessa olen unelma-ammatissani, toisaalta tahtoisin jättää kaiken ja tehdä jotain ihan muuta. Onkohan tämä sitä keski-iän kriisiä? Mutta enhän minä voi oikeasti olla keski-ikäinen! Enkä kriisissä!

Elämässäni on kuitenkin hyviä asioita. Mahtavia hetkiä, tasapainoa, rakkaita ihmisiä - ihan kaikkea. Hyvät asiat pitävät kiinni positiivisessa ajattelussa. Elän hetkessä, nautin tästä päivästä, yritän olla murehtimatta eilistä ja huomiseen katson uteliaisuudella. Nyt on ainakin kuukauden jakso, kun joka viikonloppu on jotain mielenkiintoista puuhaa ja menoa. Kevätkin etenee ja pian edessä on se kuuluisa kesäloma.

Todella mukava viikonloppu on juuri tulossa päätökseen. Perjantaina yritin tehdä lähtemättömän vaikutuksen kokkaustaidoillani Jamie Oliverin ohjein:

Ilmakuivattuun kinkkuun kääritty lohifilee, yrttiset linssit, pinaattia ja jogurttia kahdelle:

2 dl vihreitä linssejä
noin 200 kg lohifilettä / henkilö
suolaa ja pippuria
ilmakuivattua kinkkua
oliiviöljyä
½ sitruunan mehu
kourallinen erilaisia yrttejä silputtuna (esim. basilikaa ja minttua)
reilu kourallinen tuoretta pinaattia silputtuna
1 dl maustamaton jogurttia (mausta suolalla ja pippurilla)

Kuumenna uuni 225 asteeseen. Liota ja kypsennä linssit pakkauksen ohjeen mukaan.
Mausta lohipalat pipurilla ja kääri ne kinkkuviipaleisiin. Nosta kääröt uunivuokaan ja valuta päälle oliiviöljyä. Kypsennä noin 10 minuuttia, kunnes kinkku on ruskistunut.

Kaada suurin osa linssien keitinvedestä pois. Mausta linssit suolalla, pippurilla, sitruunamehulla ja parilla lorauksella hyvää oliiviöljyä.

Sekoita juuri ennen tarjolua yrtit ja pinaatti linssien joukkoon. Kuumenna samalla. Kun pinaatti ja yritit ovat pehmenneet, jaa linssiseos lautasille. Nosta lohikääröt vierelle. Lusikoi lautaselle jogurttia.

Olihan tämä annos vähän nätimpi Jamie Oliverin kirjassa :D

Kevyttä, maistuvaa - juuri sopivaa treffi-iltaan. Mikään ei voi mennä pieleen! Hah, ennen kokkailua nautitut kuohuviinilasilliset ja rentouttava sauna taisivat kyllä vaikuttaa keskittymiskykyyni. Ei tuo ruoka onnistunut ihan kuin Strömsössä: kalasta tuli vähän liian kuivaa ja linssit jäivät hitusen liian raaoiksi. Maut sinänsä olivat kohdillaan, mutta tuskinpa onnistuin ruualla tekemään lähtemätöntä vaikutelmaa. Ei kuitenkaan pidä suhtautua asioihin liian vakavasti, vai mitä.

Lauantaihin kuuluikin sitten isosti naisenergiaa eli naistenilta Helsingissä ystäväni luona. Pöytä laitettiin koreaksi erilaisista herkuista ja viiniä luonnollisesti löytyi joka laatua. Oli paljon puheensorinaa, naurua, iloja ja suruja... Kaikki eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja, mutta mukavia jokainen. Tulipa taas mieleen miten paljon ystävyys ja yhdessä jaetut kokemukset tuovat iloa ja energiaa.

Valopilkuksi kotiin kimppu leikkokukkia.

Tänään taas huomaa, että rankka viikonloppu on vaatinut veronsa. Väsyttää... Tätä kotoisaa "maalaismaisemaani" katsellessa ajatukset kääntyvät taas siihen, miksi meinaan isona ruveta. Vastausta ei löydy vieläkään. Elämä on siis tehty elettäväksi ja nautittavaksi, vaikka elämään kuuluu myös välillä tylsä ja turhauttava arki. Onneksi omaan arkeenikin kuuluu valon pisaroita, kuten ihanat työkaverit. Viime perjantaina tiimissämme riitti iloa, naurua ja ruokotonta huumoria, sillä kahlaa eteenpäin yli karikoiden.

Harmaata arkea piristävät pinkit bling-bling-tennarit!