Pidän Zafónin kerronnan tyylistä; sanat ja lauseet soljuvat paperilla muodostaen kauniin kokonaisuuden, joka vetää minut väistämättömästi sisälle kirjan tapahtumiin. Mitenköhän hienoa kirjoitus olisi, jos sitä osaisi lukea alkuperäiskielellä! En osaa asettaa Zafónia mihinkään kirjallisuuden kategoriaan, ne ovat lähinnä sekoitus monia tyylejä. Yleensä niissä on mukana ripaus yliluonnollisuutta, mystiikkaa, jännitystä ja hienovaraista romantiikkaakin.
Syksyllä huomasin sattumalta, että Zafónilta oli ilmestynyt uusi kirja. Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan päättävä Henkien labyrintti. Sehän oli sitten heti ostettava! En kuitenkaan ole juurikaan löytänyt aikaa lukemiselle. Muutamassa kuukaudessa olin saanut luettua 157 sivua, muutama sivu kerrallaan enkä tuolla lukutahdilla tietenkään päässyt oikein sisälle tarinaan. Onni onnettomuudessa oli flunssa, joka pakotti minut aloilleni ja antoi hyvän syyn tarttua kirjaan.
Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjassa on ilmestynyt neljä kirjaa: Tuulen varjo (edelleen ehdoton suosikkini), Enkelipeli, Taivasten vanki ja nyt uusimpana Henkien labyrintti. Jokainen sarjan kirja on oma itsenäinen teoksensa, mutta samoja henkilöhahmoja vilahtaa eri kirjoissa. Kirjat voi lukea ihan missä järjestyksessä vain, tämä on myös kirjailijan viesti. Minähän olen tunnettu siitä, että saatan lukea muutenkin kirjoja omavaltaisessa järjestyksessä, kun puhutaan vaikkapa dekkarisarjoista.
Zafónin kirjojen tapahtumapaikkana on Barcelona. Ei aivan nykyinen turistikaupunki, vaan hieman rappiotuneempi ja rähjäisempi kaupunki maailmansotien ja Espanjan sisällissodan aikaan. Kirjojen myötä alkoi Barcelona kiehtoa minua. Pari vuotta sitten tämäkin matkaunelma toteutui ja vietin ystävien kanssa pidennetyn viikonlopun Barcelonan kapeilla kujilla. Näin esimerkiksi aiemmin pahamaineisen Ravalin, vietin piknikkiä Güellin puistossa ja matkustin vaijerihissillä Montserratin kukkulalle. Vielä kun olisi ollut aikaa ihmetellä satama-aluetta tai nähdä palatsien uhkaavia enkelipatsaita, olisin ollut lähempänä Zafónin synkkää Barcelonaa.
Viimeisin lukukokemukseni oli täydellisempi juuri sen takia, että kaupunki oli nyt minulle tutumpi ja pystyin kuvittelemaan kirjojen päähenkilöt paikoissa, jotka olin itsekin nähnyt. Henkien labyrintissa viivähdetään hetki Madridissa, mutta palataan sitten Barcelonaan. Kirja sijoittuu 1950-luvun lopulle. Tarinan käänteistä en aio kertoa mitään, se on vain koettava. Kirjojen lukujärjestykseen palatakseni, mielestäni tässä tapauksessa on hyvä, että pohjalla olisi jo muut sarjan kirjat. Silloin pääsee paremmin jyvälle eri henkilöhahmoista.
Nyt kun sain mahdollisuuden todella uppoutua tarinaan, vei se minut mukanaan aivan kuten aikaisemmatkin kirjat. Voisin sanoa taatuksi Zafóniksi, jos hänen tyylistään tykkää, tämä kirja maistuu. 950-sivuinen järkäle tuntuu kuitenkin turhan valtavalta, eikös kirjoja voisi vähän tiiviimmin sentään kirjoittaa...
Oli miten oli, Zafón vei taas syvälle Barcelonaan ja sytytti uuden matkakuumeen. Viimeksi taisi vielä jäädä paljon näkemättä ja kokematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti