Lapseton, silti nainen

Tätä aihetta pyörittelen välillä mielessäni, vaikka aihe on syttymisherkkä, erityisesti jos ei ajattele asiaa "oikeiden normien" mukaisesti. Lapsettomuus on monelle kipeä asia ja ymmärrän sen hyvin. Tämä ei ole elämänohje muille, tämä on vain minuun itseeni liittyvää ajattelua.

Koska minulla ei ole lapsia, minun pitää asiaa jotenkin selitellä tai pyydellä anteeksi. Teen sitä siis itsekin, koska välillä ajattelen itsekin, että jotain hämärää ja "väärää" tässä täytyy olla. Lapsettomuus ei ole oma valintani, mutta se miten asiaan suhtaudun on. En koe surua tai katkeruutta lapsettomuudesta. Joskus se on ympäristölleni suurempi ongelma kuin minulle, mutta onneksi lähelläni oleville ihmisille tämä ei ole mikään numero.

Eräänä päivänä, jonkun ikäkriisin yhteydessä kymmenkunta vuotta sitten havahduin siihen, että aika rientää. Silloin päätin mielessäni, että minun täytyy hyväksyä se, että minusta ei välttämättä tule äitiä. Uskokaa tai älkää, tuolla päätöksellä minä käsittelin tämän aiheen. Tuohon aikaan toki oli vielä se pieni mahdollisuus olemassa, mutta keskityin enemmän elämiseen kuin asian pohtimiseen liikaa.

Mielestäni olen kokonainen ja ehjä, 100-prosenttisesti nainen ilman lapsiakin. Elämäni täyttää muut asiat kuin äitiys enkä edes ole pahoillani siitä. Kun mittarissa on jo yli 40-vuotta on vuosia sitten loppunut se viimeinenkin pohdinta asiasta. Yhtään kyyneltä en ole vierittänyt lapsettomuuden vuoksi. En tunne katkeruutta enkä kateutta, olen aidosti iloinen ystävieni ja sisarusteni lapsista. Seuraan myös todella mielelläni heidän kasvuaan ja kehitystään. Erityisesti veljeni tyttären kanssa pyrin viettämään mahdollisimman paljon laatuaikaa. Eräs "kohtalotoveri" ilmaisi asian niin hyvin, että käytän sitä itsekin: minulla ei ole lapsia, mutta elämässäni on lapsia.

Viihdyn elämässäni aivan loistavasti, olen onnellinen ja tasapainoinen. Totta kai joskus on tilanteita, jolloin olo on ulkopuolinen. Naisten illanistujaisissa keskustelu saattaa kääntyä lapsiin, äitien arkeen ja huoliin, siinä vain yrittää kuunnella, kunnes kyllästyn siihenkin ja keskityn viinin lipittelyyn. Vähän sama tilanne, kun töissä keskustelu kääntyy autoihin, paitsi että silloin ei voi turvautua viiniin. Kun ystävä- ja tuttavapiiri alkaa olla minun ikäistä, synnytyskokemuksista ei enää onneksi illanistujaisissa puhuta.

Minua ärsyttää silloin, kun lapsettomuus heitetään kasvoilleni syytteen tavoin: "Helppoahan sun on käyttää rahaa ja aikaa liikuntaan, matkustamiseen tai uusien ihmisten tapaamiseen, kun sulla ei ole lapsia" tai "Ei sinussa voi olla syvyyttä, koska et ole kokenut vanhemmuutta". Yhtä ärsyttävää on, että vieläkin minulta saatetaan kysyä, olenko raskaana, jos olen kipeä tai sanotaan, että kyllä sinä vieläkin voit saada lapsia. Hei, minä olen 42-vuotias, vaikka se biologisesti saattaisi olla mahdollista, en todellakaan halua tässä iässä kokea vauva-arkea!

Samalla kun näitä asioita mietin, päätän että en enää selittele anteeksipyydellen lapsettomuuttani. Minulla ei ole mitään anteeksipyydettävää. Elän täysilä ja vähän itsekkäästi, ihan vain sen takia, että minä voin niin tehdä. Täytyy voida olla onnellinen niillä edellytyksillä, mitä elämä on meille antanut. Hyväksytään myös muut ihmiset ja heidän valintansa tai kohtalonsa.